Elokuvan
juoni on tositapahtumien inspiroima. Lawrencen esittämä nimikkohahmo Joy on
eronnut perheenäiti, joka kahden lapsensa lisäksi huolehtii myös eronneista
vanhemmistaan, ex-miehestään ja isoäidistään, jotka kaikki asuvat saman katon
alla. Nuoren Joyn elämä on rankkaa: töissä käynnin ohella hän hoitaa taloutta
yksin ja taipuu parhaansa mukaan perheensä vaatimuksiin. Tylsä arki saa
kuitenkin pian väistyä kovan bisneselämän tieltä, kun pienestä pitäen omia
keksintöjään kehitellyt Joy saa mullistavan idean itsekuivaavasta mopista ja päättää
rikastua keksinnöllään.
Joy
on kevyt mutta inspiroiva elokuva, jonka vahvuus piilee sen humoristisessa
tavassa käsitellä sinänsä totista tarinaa. Ohjaajalle tyypilliseen tapaan
elokuvan henkilöhahmot ovat sen kantava voima. Hieman vinksahtaneet ja kautta
linjan hyvin näytellyt hahmot luovat elokuvaan omaleimaisen ja hauskan
tunnelman. Hahmojen piirteet ja käytös on vedetty sopivasti yli, ja tuloksena
on karrikoitu ja hupaisa hahmokaarti — tyyli on tuttu esimerkiksi Russellin
edellisestä elokuvasta American Hustle (2013).
Huumoria revitään muun muassa Joyn äidistä Terrystä (Virginia Madsen), joka on Joyn isästä Rudysta (De Niro) erottuaan maannut
vuosikausia huoneessaan ja tuijottanut saippuasarjoja, joiden ympärillä kaikki
hänen ajatuksensa pyörivät.
Henkilöiden
varaan rakentuva tarina vaatii tietenkin toimiakseen osaavat näyttelijät, ja
heistähän Joyssa ei ole puutetta.
Aiemmin mainittujen Cooperin, De Niron ja Madsenin lisäksi elokuvan
sivurooleissa nähdään mm. Édgar Ramírez,
Isabella Rossellini sekä
kolminkertainen Oscar-ehdokas Diane Ladd,
ja kaikki tekevät oletetusti hyvää työtä.
Suurimman vastuun kantaa kuitenkin luonnollisesti elokuvan päätähti
Jennifer Lawrence, jonka suoritus on jälleen kerran todella vahva. Joy on tarina naisesta, jolla on tahtoa
ja asennetta toteuttaa unelmansa ja nousta keskinkertaisista elinoloista miesvaltaisen
ja säälimättömän bisnesmaailman huipulle. Lawrencen suorituksessa esiintyy koko
tunteiden kirjo, ja ainakin hitunen sankarittaren taipumattomasta asenteesta tarttuu
väkisin myös katsojaan.
Joyssa on vakavammat hetkensä, mutta pääosin
tunnelma on toiveikas ja ote rempseä. David O. Russell ei ilmeisesti halua
ottaa asioita liian vakavasti, ja hyvä niin. Vakavia draamoja riittää kyllä
pilvin pimein. Russellin kevyempi ote draaman tekoon on ehkä hänen paras
valttikorttinsa: hän osaa tehdä surkeistakin tilanteista naurattavia, ja hänen
elokuvansa ovat usein koskettavia sortumatta kuitenkaan turhaan
sentimentaalisuuteen. Joy on jälleen
yksi laadukas lisäys Russellin ansioluetteloon ja sai ainakin minut odottamaan
taas ohjaajan seuraavaa elokuvaa. Ei voi kuin toivoa, että Russell ja hänen
vakiokaartinsa jatkavat hedelmällistä yhteistyötään myös tulevaisuudessa, niin
hyvin homma on tällä porukalla hanskassa.