maanantai 20. tammikuuta 2020

Arvostelu: The Witcher (2019–)

Netflix sai valikoimaansa jälleen uuden menestyssarjan, kun puolalaiskirjailija Andrzej Sapkowskin teoksiin perustuva The Witcher, suomeksi Noituri, saapui suoratoistopalveluun 20. joulukuuta.

Noituri on mielenkiintoinen tapaus, koska kyseessä on tv-sovitus kirjasarjasta, jonka pohjalta on jo luotu ylistetty videopelitrilogia. Useimmille Noituri-universumi onkin ensisijaisesti tuttu nimenomaan peleistä, joiden myötä myös kirjat ovat ponnahtaneet laajempaan tietoisuuteen. 

The Witcher -pelit eivät ole suoria käännöksiä Sapkowskin kirjoista, mutta sijoittuvat samaan maailmaan ja toimivat epävirallisena jatkona niiden tarinalle.

Lauren Schmidtin luoma tuore Netflix-sarja sen sijaan on pitkälti kahden ensimmäisen Noituri-kirjan, Viimeisen toivomuksen ja Kohtalon miekan, inspiroima. Toisin kuin sarjan myöhemmät kirjat, nämä ovat novellikokoelmia, mikä näkyy myös tv-sarjan kerronnassa. Jaksoissa näet hypitään sukkelasti eri hahmojen ja yksittäisten tarinoiden välillä, joiden muodostama kokonaisuus hahmottuu hitaasti.

Päähenkilö Geralt Rivialainen on taikavoimia omaava mutantti-ihminen, joka metsästää työkseen hirviöitä. Noituri on Sapkowskin fantasiauniversumissa käytetty yleisnimike tällaisille henkilöille.

Sarjassa Henry Cavillin tulkitsema Geralt on yrmeä antisankari, joka pyrkii olemaan sekaantumatta politiikkaan tai muiden hahmojen keskinäisiin draamoihin. Hänen tehtävänsä on tappaa hirviöitä ja sillä sipuli.

Cavill saavuttaa näyttelysuorituksellaan mainiosti Geraltin olemuksen. Hän puhuu möreällä äänellä murahdellen ja eläytyy hahmoon jokaisella eleellään. Tuloksena on vaikutelma kivenkovasta ja jokseenkin kyynisestä taistelijasta, joka ei kumartele kenellekään.

Kaksi muuta päähahmoa ovat nuori prinsessa Cirilla (Freya Allan), joka joutuu pakenemaan hovistaan kuningaskuntansa sorruttua, sekä voimakas maagi nimeltä Yennefer Vengerbergiläinen (Anya Chalotra). Molempien tarinat kietoutuvat kohtalonomaisesti yhteen Geraltin tarinan kanssa.

Noituri vaatii katsojalta tarkkaavaisuutta ja kärsivällisyyttä, sillä juoni etenee epäkronologisessa järjestyksessä ja selkiytyy vain katsomalla lisää. Oikeastaan koko ensimmäinen kausi tuntuu johdannolta, joka päättyy juuri kun tarina on pääsemässä lentoon.

Tyyliltään sarja on synkkää fantasiaa, josta puuttuu selkeä vastakkainasettelu hyvän ja pahan välillä. Useimmat hahmot päähenkilöitä myöten tuntuvat moraalisesti harmailta, mikä tekee heistä särmikkäitä.

Synkkyys korostuu myös tarinan väkivaltaisuudessa ja raadollisessa kuvastossa: jaksot ovat täynnä verta ja suolenpätkiä sekä noituutta ja iljettäviä otuksia. Tunnelma on paikoin jopa kauhumainen.

Noituria ei siis voi suositella kaikkein herkimmille katsojille, ja lienee syytä mainita, että sarja on muutenkin suunnattu ehdottomasti aikuiselle yleisölle.

Vertaukset Game of Thronesiin ovat vääjäämättömiä eivätkä täysin perusteettomia. Aivan yhtä massiivista suosiota Noituri tuskin saavuttaa, mutta ainakin fantasiafaneille sarja on seuraava potentiaalinen kestosuosikki.

Tämä teksti tai muokattu versio siitä on julkaistu osana kainuulaisille sanomalehdille kirjoittamaani Striiminurkka-sarjaa, jossa teen katsauksia Netflixin tarjontaan.