torstai 23. heinäkuuta 2020

Arvostelu: Taso (2019)

Es
panjalainen kauhuelokuva Taso (esp. El hoyo; engl. The Platform) oli maaliskuun puhutuimpia Netflix-originaaleja. Vasta hiljattain striimattavaksi julkaistu hittileffa on niittänyt myös jonkin verran festivaalimenestystä jo viime syksynä.

Tason on ohjannut aiemmin lähinnä tuottajana toiminut Galder Gaztelu-Urrutia. Kyseessä on miehen ensimmäinen kokopitkä ohjaustyö. Käsikirjoituksen ovat puolestaan laatineet David Desola ja Pedro Rivero, joista ensin mainittu on ideoinut tarinan.

Taso kuuluu niiden kauhuelokuvien kategoriaan, joiden kutkuttavuus perustuu lähes täysin erikoiseen alkuasetelmaan. Tässä tapauksessa asetelma toimii kuitenkin myös metaforana.

Tapahtumapaikkana on pystysuuntaan rakennettu vankila, jonka kaikki sellit ovat yhdessä pinossa päällekkäin. Joka kerroksessa on kaksi vankia, ja rakennelman keskellä kulkee kaikki sellit yhdistävä, vankilan pohjasta kattoon ulottuva kuilu.

Tarinan juju on seuraava: kuiluun lasketaan kerran päivässä valtava läjä ruokaa, ja ruokapöytänä toimiva betonitaso laskeutuu kerros kerrokselta alaspäin. Kunkin kerroksen vangeilla on pari minuuttia aikaa syödä niin paljon kuin haluavat ennen kuin taso jatkaa matkaansa alempaan kerrokseen.

Kuilu on kuitenkin tavattoman pitkä, joten keskikerrosten asukeille riittää vain törkyisiä ruoantähteitä ja alakerroksiin ei sitäkään. Seurauksena on arvatenkin ahneutta, nälän tuomaa hulluutta ja jopa kannibalismia.

Vangit siirretään joka kuukausi sattumanvaraisesti uuteen kerrokseen, ja näin jatkuu loputon kierre, jossa yläkerroksien asukit ahmivat minkä ehtivät muista piittaamatta — eiväthän muutkaan jättäneet heille mitään, kun he näkivät nälkää.

Sairas, mutta viihdyttävä ja yllättävän syvällinen. Näillä sanoin Tasoa voisi tiivistetysti kuvailla.

Elokuvan raju kuvasto karkottanee herkimmät katsojat, mutta muille luvassa on ajatuksia herättävä kauhuskenaario, jonka käänteitä seuraa mielenkiinnolla alusta loppuun. Monet kysymykset jätetään avoimiksi, mutta tärkeämpää onkin tarinan vertauskuvallinen tulkinta.

Taso ei ole silkka kapitalismin kritiikki, joskin se on myös sitä. Luokkayhteiskunnan lisäksi elokuva kommentoi myös itse ihmisluontoa, siihen kuuluvaa itsekkyyttä ja ”spontaanin solidaarisuuden” puutetta.

Ihminen ei noin vain luovu omastaan, vaikka olisi itse kokenut köyhyyden tai edustaisi nimellisesti jotain utopistista poliittista linjaa. Tämä tosiasia pysyy, olipa järjestelmä mikä tahansa, joten mihin mittaan asti voimme syyttää järjestelmää?

Loppujen lopuksi on jokaisen ihmisen vastuulla tehdä solidaarisia ratkaisuja omasta vapaasta tahdostaan. Tämän hoksaaminen ja katseen kääntäminen omiin tekoihin olosuhteiden tai muiden ihmisten syyttelyn sijaan on uskoakseni elokuvan syvin tarkoitus.

Tämä teksti tai muokattu versio siitä on julkaistu osana kainuulaisille sanomalehdille kirjoittamaani Striiminurkka-sarjaa, jossa teen katsauksia Netflixin tarjontaan.