Tarina
alkaa vuonna 1988, kun Philadelphian kaupunkia ravistelee mitä erikoisin
henkirikosten sarja: useita ihmisiä kuolee samana iltana näennäisen
tavallisissa olosuhteissa yhtäkkiseen verenvuotoon nenästä, silmistä ja
korvista.
Kaikilla
uhreilla on niskassaan samanlainen pistojälki, ja yksi heistä ehtii kertoa
poliisille, että hänen kimppuunsa kävi tummaihoinen nainen sinisessä
hupparissa. Näin alkaa mysteeritappajan jahtaus ja hämmentävän rikoksen
selvitys.
Kuka
murhaaja on, mikä ihme on hänen motiivinsa, ja mikä on tämä tuntematon myrkky,
jolla hän on nähtävästi sulattanut uhriensa aivot?
Tätä
kaikkea selvittää partiopoliisi Thomas Lockhart (Boyd Holbrook) yhdessä työparinsa Maddoxin (Bokeem Woodbine) kanssa. Virallisesti tutkintaa tosin johtaa lähinnä
oman uransa edistämisestä kiinnostunut etsivä Holt (Dexteristä tuttu Michael C.
Hall), joka on myös Lockhartin lanko.
Tapauksessa
on muutakin outoa kuin ennennäkemätön tappokeino. Kun Lockhart esimerkiksi
pääsee melko pian kasvotusten murhaajan kanssa, tämä tietää mahdottomia asioita
hänen elämästään. Murhaajaa on myös ammuttu Lockhartin aseella, vaikkei
ainakaan katsoja ole sellaista todistanut.
Vaikka
kaikki yksityiskohdat eivät käy järkeen, on tapaus pian taputeltu — tai niin
poliisit luulevat. Kun murhat yllättäen jatkuvat päivälleen yhdeksän vuotta myöhemmin,
on aika katsoa juttua hieman tarkemmin.
Film
noir -henkisen scifin ja ajatusta vaativien juonten ystävänä olin pistänyt In the Shadow of the Moonin
julkaisupäivän innoissani merkille jo hyvissä ajoin heti elokuvasta kuultuani. Tässä
kohtaa joudun kuitenkin toteamaan, etteivät kovat odotukset tällä kertaa
täyttyneet.
Nokkelasta
juonestaan huolimatta tämä kunnianhimoinen genrehybridi ei valitettavasti onnistu säväyttämään. Syitä voi hakea niin
käsikirjoituksen laadusta kuin näyttelijäkaartistakin.
Elokuvan
ytimessä oleva sinänsä kutkuttava tieteiskuvitelma pohjustetaan niin hätäisesti,
että ainakin scifi-fania harmittaa. Vielä suurempi ongelma on kuitenkin useimpien
hahmojen pinnallisuus ja auttamaton karisman puute. Kun nämä kaksi yhdistetään,
on tarinaan vaikea eläytyä täysillä eikä lopputulos liiemmin väräytä
tunneviisareita.
Päähenkilö
sentään muuttuu elokuvan aikana vanhetessaan ja riutuessaan persoonallisemmaksi,
mikä auttaa asiaa hieman.
Väkinäiseltä
poliittiselta kannanotolta tuntuva loppu saa myös pyörittelemään silmiä, ja
mikä pahempaa, elokuvassa esitetty ratkaisu ihmiskunnan ongelmiin on vielä
sairaampi kuin ne aatteet, joita siinä vastustetaan.
Huimasti
potentiaalia sisältävästä asetelmasta ei lopulta saada puristettua irti mitään ikimuistoista.
In the Shadow of the Moon hivelee
kyllä paikoitellen silmiä ja älynystyröitä, mutta sielukkuus ja puhuttelevuus
jäävät tällä toteutuksella vain haaveiksi.
Tämä teksti tai muokattu versio siitä on julkaistu osana kainuulaisille sanomalehdille kirjoittamaani Striiminurkka-sarjaa, jossa teen katsauksia Netflixin tarjontaan.