Hacksaw
Ridge käynnistyy rauhallisesti, antaen katsojalle
mahdollisuuden tutustua päähenkilöön ja tämän siviilielämään. Elokuvan
ensimmäisen puoliskon aikana ehditään kuvata Dossin lapsuutta ja nuoruutta,
ongelmallista isäsuhdetta sekä suloista rakastumista tulevaan vaimoon, kunnes
lopulta on aika värväytyä armeijaan ja lähteä koulutusleirille. Asiat sujuvat
hyvin, kunnes Doss ensimmäisen kerran kieltäytyy koskemasta kivääriin. Pian hän
joutuu monenlaisiin vaikeuksiin, ja hänen luonnettaan ja vakaumustaan
testataan.
Elokuvan toinen
puolisko sijoittuu suurimmaksi osin ”Hacksaw Ridge” -harjanteelle, jota
amerikkalaiset yrittävät valloittaa peräänantamattomilta japanilaisilta. Kun
sotimisen aika lopulta koittaa, ei paukkuja todellakaan enää säästellä. Paria
hiljaista vaihetta lukuun ottamatta elokuva on noin puolivälistä eteenpäin
sellaista rytinää, ettei ole hetkeen nähty. Ensikosketus sotaan jää useille
sotilaille vain sekuntien mittaiseksi, sillä shokeeraavasti käynnistyvä
massateurastus on lähestulkoon tasoa ”Pelastakaa
sotamies Ryanin maihinnousukohtaus potenssiin
kaksi”.
Hacksaw
Ridgen sotakohtaukset ovat äärimmäisen intensiivisiä
ja näyttäviä. Tästä kiitos kuuluu suurelta osin Mel Gibsonin taiturimaiselle
ohjaustyölle, joka pitää fokuksen koko ajan keskellä taistelun tiimellystä ja
kaoottista verilöylyä, eikä peruuttele leveisiin yleiskuviin tai tarjoa
muutenkaan hengähdystaukoja. Tunnelman kannalta isossa roolissa on myös
äänisuunnittelu, joka on parasta mitä Peter Bergin Lone Survivorin (2013) jälkeen on tullut vastaan. Jatkuva tulitus,
räjähdykset ja sotilaiden kypäriin kilahtelevat luodit tulevat aivan eri tavalla
iholle, kun äänissä on asiaankuuluvaa potkua ja volyymiä.
Lääkintämies
Dossin rooli taisteluissa on juosta pitkin taistelutannerta auttaen
haavoittuneita ja raahaten heitä turvaan — ilman minkäänlaista aseistusta ja
omasta hengestään piittaamatta. Kuten olettaa saattaa, vaaran tuntu näissä
kohtauksissa on jopa keskivertosotaleffaa suurempi, eikä Dossin rohkeaa
toimintaa voi seurata vaikuttumatta. Tarinan käänteet ovat ällistyttäviä, ja usko
on koetuksella useaan kertaan niin katsojalla kuin Dossilla itsellään. ”Herra,
anna minun saada vielä yksi”, Doss rukoilee jokaisen pelastamansa miehen
jälkeen ja lähtee etsimään seuraavaa, ilman pienintäkään aikomusta jättää hommaa
kesken.
Andrew Garfield
tekee loistavan pääroolin elokuvassa, jonka näyttelytyö muuten on peruskauraa. Eteläinen
aksentti taittuu mainiosti, ja Garfield tuo rooliinsa tarvittavaa lämpöä ja
kiltteyttä. Hän onnistuu tekemään Desmond Dossista vilpittömyyden ja
rehellisyyden perikuvan, hieman yksinkertaisen vaikuttamatta kuitenkaan tyhmältä.
Tuloksena on todella sympaattinen ja aidolta tuntuva henkilöhahmo. Vahvasti
henkilövetoisessa kerronnassa Garfieldin suorituksella on tärkeä osa katsojan tempaisemisessa
mukaan tarinaan ja sen tunnekuohuihin. Sivurooleissa nähdään muiden muassa
Vince Vaughn kliseisenä karjuvana kersanttina, Hugo Weaving Dossin alkoholisoituneena
sotaveteraani-isänä sekä vielä melko tuntematon Teresa Palmer päähenkilön
viehkeänä kullanmuruna.
Hacksaw
Ridge on rytmitetty erinomaisesti. Pitkä
alkulämmittely mahdollistaa kunnollisen tutustumisen Desmond Dossiin ennen
taistelukentille siirtymistä, ja sen jälkeen loppuaika voidaan huoletta käyttää
hengästyttävään sodan kuvaukseen, jossa elokuva todella loistaa. Alku voisi
siinä mielessä olla tiiviimpikin, ettei esimerkiksi päähenkilön romanssilla tai
tämän isän menneisyyden ruotimisella ole juuri merkitystä elokuvan toisen
puoliskon tapahtumien kannalta, mutta toisaalta pointti onkin lähinnä vankan tunneyhteyden
rakentamisessa yleisön ja päähenkilön välille. Elämäkerrallinen lähestymistapa
toimii hyvin ja on oikeastaan aivan olennainen Dossin persoonaan syventymisen ja
hänen ideologiansa ymmärtämisen kannalta.
Tyyliltään Hacksaw Ridge on kaiken kaikkiaan ehtaa
Hollywood-tavaraa. Käsikirjoituksen tarkoitus on saada katsoja tunteiden
valtaan ja hurraamaan päähenkilölle, ja elokuva on läpeensä Rupert
Gregson-Williamsin laatimien eeppisten sävelmien kyllästämä. Myös
sotakohtaukset, niin raakoja kuin ne ovatkin, on tehty tyylitellen ja
viihdearvo mielessä pitäen, muun muassa hidastuksia tehokeinona käyttäen. Peri-hollywoodilainen
imelyys ja fiilistely estävät varmasti elokuvaa saamasta täysin varauksetonta
ihailua kaikilta katsojilta, ja tämä pätee myös omalla kohdallani. Valehtelisin
kuitenkin, jos väittäisin, ettei mahtipontinen tunteilu vedonnut minuun — se
vetoaa minuun lähes aina, ja niin tälläkin kertaa.
Elokuvaa on
kritisoitu väkivallan glorifioinnista ja siitä aiheutuvasta ristiriidasta,
koska tarinan sankari on pasifisti ja elokuvan sanoma sen mukainen. Tällainen kritiikki
on helposti ymmärrettävissä, mutta en itse kokenut asiaa aivan samalla tavalla.
Hacksaw Ridgen sotakohtauksissa kuvataan kuolemaa erittäin raa’asti ja
yksityiskohtaisesti, mutta mielestäni elokuva tällä tavoin myös välittää vahvan
vaikutelman sodan rumuudesta ja järjettömyydestä, eikä ainoastaan mässäile
verellä ja suolenpätkillä. Ultraväkivaltaiset kohtaukset luovat myös voimakkaan
kontrastin päähenkilön toiminnan ja hänen ympärillään vallitsevan täystuhon
välille, korostaen lääkintämiehen tehtävän toivottomuutta ja siten koko tarinan
uskomattomuutta.
Toinen ihmisiä
puhuttanut seikka on elokuvan uskonnollisuus ja vahva kristillinen tematiikka.
Desmond Dossin henkilökohtainen usko on koko tarinan ydintekijä, ja sitä myös
painotetaan elokuvassa lainkaan häpeilemättä, historialle uskollisesti. Lisäksi
Hacksaw Ridge sisältää paikoin selvää
Jeesus-symboliikkaa, joka mielestäni sopii tällaiseen muutenkin avoimesti
kristilliseen elokuvaan harvinaisen osuvasti. Jeesus-hahmojahan esiintyy
milloin missäkin tarinoissa, joista useimmat eivät liene noin muuten kovin
uskonnollisia.
Kaikkia elokuvan uskonnollisuus ei kuitenkaan ole
miellyttänyt. Esimerkiksi Episodin arvostelussa todetaan olevan harmillista,
että Mel Gibsonin ”pitää olla niin hiton paavillinen”. Lukiessani tällaisia
kommentteja herää mielessäni kysymys: miten aihetta sitten olisi pitänyt
käsitellä? Jättää uskontoaspekti sivurooliin tai pahimmassa tapauksessa heivata
se kokonaan, ja vesittää samalla elokuvan tarina? Eikö ole tärkeintä pysyä
uskollisena oikealle Desmond Dossille ja niille syille, jotka häntä ajoivat
eteenpäin, olipa yleisö sitten kristinuskosta mitä mieltä tahansa? Näin ainakin
omasta mielestäni, ja nostankin Gibsonille hattua rohkeasta paavillisuudesta.
Hacksaw
Ridge on siis elokuva paitsi sodan karmeudesta,
ennen kaikkea Desmond Dossin käsittämättömästä mielenlujuudesta ja
periaatteiden säilyttämisestä helvetinkin keskellä. Elokuva ei ole historian
realistisin tai synkin sodan kuvaus, muttei se toisaalta yritäkään olla. Se on
itsetietoisen imelä ja fanfaarimainen, nostaen päähenkilönsä korkealle
kunniakorokkeelle. Individualismi ja yltiöromantiikka eivät sotagenressä ole
niitä toivotuimpia piirteitä, muttei niiden voi tällä kertaa sanoa
merkittävästi häirinneen katselukokemustani, sillä Hacksaw Ridgen nähtyäni tunsin vain syvää liikutusta ja
kunnioitusta pasifistilääkintämiestä kohtaan.
Tulevaisuus
näyttää, nouseeko elokuva suuren yleisön keskuudessa klassikkoasemaan vai
kaatuuko se loppupeleissä omaan eeppisyyteensä. Omalta osaltani voin sanoa,
että Blu-ray-versio löytää taatusti tiensä leffakokoelmaani. Kaikille
elokuvasta vähänkin kiinnostuneille suosittelen ehdottomasti sen katsomista
teatterissa ison kuvan ja kunnon äänentoiston kera, kun se vielä on
mahdollista.