Arvostelu: Hacksaw Ridge (2016)

Venetsian elokuvajuhlilla kymmenen minuutin mittaiset seisonta-aplodit ansainnut Hacksaw Ridge on ohjaaja Mel Gibsonin eeppinen paluu parrasvaloihin. Kyseessä on toiseen maailmansotaan, Okinawan taisteluun sijoittuva spektaakkelimainen sotaleffa, jonka päähenkilö ei tosin kanna edes asetta. Elokuva kertoo näet tositarinan lääkintämies Desmond Dossista (Andrew Garfield), joka ei uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi suostu tappamaan, vaan lähtee tantereelle ainoastaan pelastamaan henkiä.

Hacksaw Ridge käynnistyy rauhallisesti, antaen katsojalle mahdollisuuden tutustua päähenkilöön ja tämän siviilielämään. Elokuvan ensimmäisen puoliskon aikana ehditään kuvata Dossin lapsuutta ja nuoruutta, ongelmallista isäsuhdetta sekä suloista rakastumista tulevaan vaimoon, kunnes lopulta on aika värväytyä armeijaan ja lähteä koulutusleirille. Asiat sujuvat hyvin, kunnes Doss ensimmäisen kerran kieltäytyy koskemasta kivääriin. Pian hän joutuu monenlaisiin vaikeuksiin, ja hänen luonnettaan ja vakaumustaan testataan.

Elokuvan toinen puolisko sijoittuu suurimmaksi osin ”Hacksaw Ridge” -harjanteelle, jota amerikkalaiset yrittävät valloittaa peräänantamattomilta japanilaisilta. Kun sotimisen aika lopulta koittaa, ei paukkuja todellakaan enää säästellä. Paria hiljaista vaihetta lukuun ottamatta elokuva on noin puolivälistä eteenpäin sellaista rytinää, ettei ole hetkeen nähty. Ensikosketus sotaan jää useille sotilaille vain sekuntien mittaiseksi, sillä shokeeraavasti käynnistyvä massateurastus on lähestulkoon tasoa ”Pelastakaa sotamies Ryanin maihinnousukohtaus potenssiin kaksi”.

Hacksaw Ridgen sotakohtaukset ovat äärimmäisen intensiivisiä ja näyttäviä. Tästä kiitos kuuluu suurelta osin Mel Gibsonin taiturimaiselle ohjaustyölle, joka pitää fokuksen koko ajan keskellä taistelun tiimellystä ja kaoottista verilöylyä, eikä peruuttele leveisiin yleiskuviin tai tarjoa muutenkaan hengähdystaukoja. Tunnelman kannalta isossa roolissa on myös äänisuunnittelu, joka on parasta mitä Peter Bergin Lone Survivorin (2013) jälkeen on tullut vastaan. Jatkuva tulitus, räjähdykset ja sotilaiden kypäriin kilahtelevat luodit tulevat aivan eri tavalla iholle, kun äänissä on asiaankuuluvaa potkua ja volyymiä.

Lääkintämies Dossin rooli taisteluissa on juosta pitkin taistelutannerta auttaen haavoittuneita ja raahaten heitä turvaan — ilman minkäänlaista aseistusta ja omasta hengestään piittaamatta. Kuten olettaa saattaa, vaaran tuntu näissä kohtauksissa on jopa keskivertosotaleffaa suurempi, eikä Dossin rohkeaa toimintaa voi seurata vaikuttumatta. Tarinan käänteet ovat ällistyttäviä, ja usko on koetuksella useaan kertaan niin katsojalla kuin Dossilla itsellään. ”Herra, anna minun saada vielä yksi”, Doss rukoilee jokaisen pelastamansa miehen jälkeen ja lähtee etsimään seuraavaa, ilman pienintäkään aikomusta jättää hommaa kesken.

Andrew Garfield tekee loistavan pääroolin elokuvassa, jonka näyttelytyö muuten on peruskauraa. Eteläinen aksentti taittuu mainiosti, ja Garfield tuo rooliinsa tarvittavaa lämpöä ja kiltteyttä. Hän onnistuu tekemään Desmond Dossista vilpittömyyden ja rehellisyyden perikuvan, hieman yksinkertaisen vaikuttamatta kuitenkaan tyhmältä. Tuloksena on todella sympaattinen ja aidolta tuntuva henkilöhahmo. Vahvasti henkilövetoisessa kerronnassa Garfieldin suorituksella on tärkeä osa katsojan tempaisemisessa mukaan tarinaan ja sen tunnekuohuihin. Sivurooleissa nähdään muiden muassa Vince Vaughn kliseisenä karjuvana kersanttina, Hugo Weaving Dossin alkoholisoituneena sotaveteraani-isänä sekä vielä melko tuntematon Teresa Palmer päähenkilön viehkeänä kullanmuruna.

Hacksaw Ridge on rytmitetty erinomaisesti. Pitkä alkulämmittely mahdollistaa kunnollisen tutustumisen Desmond Dossiin ennen taistelukentille siirtymistä, ja sen jälkeen loppuaika voidaan huoletta käyttää hengästyttävään sodan kuvaukseen, jossa elokuva todella loistaa. Alku voisi siinä mielessä olla tiiviimpikin, ettei esimerkiksi päähenkilön romanssilla tai tämän isän menneisyyden ruotimisella ole juuri merkitystä elokuvan toisen puoliskon tapahtumien kannalta, mutta toisaalta pointti onkin lähinnä vankan tunneyhteyden rakentamisessa yleisön ja päähenkilön välille. Elämäkerrallinen lähestymistapa toimii hyvin ja on oikeastaan aivan olennainen Dossin persoonaan syventymisen ja hänen ideologiansa ymmärtämisen kannalta.

Tyyliltään Hacksaw Ridge on kaiken kaikkiaan ehtaa Hollywood-tavaraa. Käsikirjoituksen tarkoitus on saada katsoja tunteiden valtaan ja hurraamaan päähenkilölle, ja elokuva on läpeensä Rupert Gregson-Williamsin laatimien eeppisten sävelmien kyllästämä. Myös sotakohtaukset, niin raakoja kuin ne ovatkin, on tehty tyylitellen ja viihdearvo mielessä pitäen, muun muassa hidastuksia tehokeinona käyttäen. Peri-hollywoodilainen imelyys ja fiilistely estävät varmasti elokuvaa saamasta täysin varauksetonta ihailua kaikilta katsojilta, ja tämä pätee myös omalla kohdallani. Valehtelisin kuitenkin, jos väittäisin, ettei mahtipontinen tunteilu vedonnut minuun — se vetoaa minuun lähes aina, ja niin tälläkin kertaa.

Elokuvaa on kritisoitu väkivallan glorifioinnista ja siitä aiheutuvasta ristiriidasta, koska tarinan sankari on pasifisti ja elokuvan sanoma sen mukainen. Tällainen kritiikki on helposti ymmärrettävissä, mutta en itse kokenut asiaa aivan samalla tavalla. Hacksaw Ridgen sotakohtauksissa kuvataan kuolemaa erittäin raa’asti ja yksityiskohtaisesti, mutta mielestäni elokuva tällä tavoin myös välittää vahvan vaikutelman sodan rumuudesta ja järjettömyydestä, eikä ainoastaan mässäile verellä ja suolenpätkillä. Ultraväkivaltaiset kohtaukset luovat myös voimakkaan kontrastin päähenkilön toiminnan ja hänen ympärillään vallitsevan täystuhon välille, korostaen lääkintämiehen tehtävän toivottomuutta ja siten koko tarinan uskomattomuutta.

Toinen ihmisiä puhuttanut seikka on elokuvan uskonnollisuus ja vahva kristillinen tematiikka. Desmond Dossin henkilökohtainen usko on koko tarinan ydintekijä, ja sitä myös painotetaan elokuvassa lainkaan häpeilemättä, historialle uskollisesti. Lisäksi Hacksaw Ridge sisältää paikoin selvää Jeesus-symboliikkaa, joka mielestäni sopii tällaiseen muutenkin avoimesti kristilliseen elokuvaan harvinaisen osuvasti. Jeesus-hahmojahan esiintyy milloin missäkin tarinoissa, joista useimmat eivät liene noin muuten kovin uskonnollisia.

Kaikkia elokuvan uskonnollisuus ei kuitenkaan ole miellyttänyt. Esimerkiksi Episodin arvostelussa todetaan olevan harmillista, että Mel Gibsonin ”pitää olla niin hiton paavillinen”. Lukiessani tällaisia kommentteja herää mielessäni kysymys: miten aihetta sitten olisi pitänyt käsitellä? Jättää uskontoaspekti sivurooliin tai pahimmassa tapauksessa heivata se kokonaan, ja vesittää samalla elokuvan tarina? Eikö ole tärkeintä pysyä uskollisena oikealle Desmond Dossille ja niille syille, jotka häntä ajoivat eteenpäin, olipa yleisö sitten kristinuskosta mitä mieltä tahansa? Näin ainakin omasta mielestäni, ja nostankin Gibsonille hattua rohkeasta paavillisuudesta.

Hacksaw Ridge on siis elokuva paitsi sodan karmeudesta, ennen kaikkea Desmond Dossin käsittämättömästä mielenlujuudesta ja periaatteiden säilyttämisestä helvetinkin keskellä. Elokuva ei ole historian realistisin tai synkin sodan kuvaus, muttei se toisaalta yritäkään olla. Se on itsetietoisen imelä ja fanfaarimainen, nostaen päähenkilönsä korkealle kunniakorokkeelle. Individualismi ja yltiöromantiikka eivät sotagenressä ole niitä toivotuimpia piirteitä, muttei niiden voi tällä kertaa sanoa merkittävästi häirinneen katselukokemustani, sillä Hacksaw Ridgen nähtyäni tunsin vain syvää liikutusta ja kunnioitusta pasifistilääkintämiestä kohtaan.

Tulevaisuus näyttää, nouseeko elokuva suuren yleisön keskuudessa klassikkoasemaan vai kaatuuko se loppupeleissä omaan eeppisyyteensä. Omalta osaltani voin sanoa, että Blu-ray-versio löytää taatusti tiensä leffakokoelmaani. Kaikille elokuvasta vähänkin kiinnostuneille suosittelen ehdottomasti sen katsomista teatterissa ison kuvan ja kunnon äänentoiston kera, kun se vielä on mahdollista.