Ohjaaja-käsikirjoittaja
Damien Chazelle väläytteli jo
huippuhyvällä Whiplashillä (2014)
taituruuttaan, mutta miehen seuraava elokuva se vasta todella räjäytti pankin.
Hollywood-nostalgiaa tihkuva romanttinen musikaali La La Land oli menneen palkintogaalakauden menestynein ja puhutuin
elokuva, eikä syyttä. Se on todellakin elokuvaelämys vailla vertaa. Kävin
alkutalvesta katsomassa leffan kahdesti, ja kokemus oli molemmilla kerroilla
samanlainen: tauotonta hymyilyä, pään nyökytystä ja jalan vipattamista alusta
loppuun. Välissä vähän jännitystä ja liikutustakin. Toisin sanoen valtavasti
tunnetta ja puhdasta, vapauttavaa nautintoa. Rakastuin elokuvaan korviani
myöten.
La
La Landin juoni on lähtökohdiltaan yksinkertainen:
läpimurtoa yrittävä näyttelijätär Mia (Emma
Stone) ja oman klubin perustamisesta haaveileva jazzpianisti Sebastian (Ryan Gosling) rakastuvat nykypäivän Los
Angelesissa. Elokuva seuraa päähenkilöiden parisuhdetta, kummankin omia urapyrkimyksiä
sekä näiden yhteen sovittamiseen liittyviä haasteita. Kuten musikaaliin kuuluu,
kuljetetaan tarinaa välillä laulun ja tanssin merkeissä, joskin La La Land on tässä suhteessa hieman
tyypillistä musikaalielokuvaa kevyempi. Se sisältää laulunumeroiden lisäksi
myös paljon instrumentaalimusiikkia joko elokuvan hahmojen soittamana tai
muuten vain taustamusiikkina. Ratkaisu toimii erinomaisesti, ja sen vuoksi elokuvaa
uskaltaa suositella myös niille, joissa musikaaligenren mainitseminen herättää
lähtökohtaisesti epäilyksiä.
Sydämenä La La Landin rinnassa sykkii vetävästi
kerrottu rakkaustarina. Mian ja ”Sebin” hahmot ovat mukavan erilaiset
vastakappaleet toisilleen, eikä ihastuminen tapahdu ensisilmäyksellä, vaan
hiljalleen ja vastustelustakin huolimatta. Seb on jazzin kulta-ajan perään haikaileva
taiteilijasielu, jonka sentimentaalisille näkemyksille ei ole tilaa nykymaailmassa.
Mia puolestaan on tiukemmin kiinni elämän realiteeteissa ja potee kasvavaa
itseluottamuspulaa, kun koe-esiintymisissä ravaaminen ei tuota tulosta. Yhteistä
heillä on suuret unelmat ja sisäinen palo tehdä niistä totta. Törmätessään
yhteen nämä kaksi muodostavat hienosti käsikirjoitetun, dynaamisen suhteen,
jossa molemmat osapuolet imevät vaikutteita toisistaan ja muuttuvat sen
seurauksena.
Iso tekijä
romanssin toimivuudessa on elokuvan säteilevä tähtipari. Emma Stone ja Ryan
Gosling ovat molemmat loistavia rooleissaan ja heidän yhteinen kemiansa kipinöi
kuin itsestään — eikä ihme, sillä he näyttelevät rakastavaisia jo kolmatta
kertaa yhdessä. Molemmat myös kuuluvat Hollywoodin kauneimpiin ja
charmikkaimpiin näyttelijöihin. Kukapa siis ei näiden kahden rakastuessa antaisi
omankin sydämensä sulaa ja uskoisi ikuiseen onneen?
Näyttelysuorituksena
Stonen rooli on hieman surumielisempi ja sisältää muutaman uskottavuudellaan ällistyttävän
taidonnäytteen, kun taas Gosling onnistuu tuomaan päältäpäin vakavaan
Sebastianin hahmoon aimo annoksen komiikkaa ja on rooliaan varten opetellut
soittamaan pianoa. Erityismaininnan arvoisia ovat kohtaukset, joissa
elokuvan pariskunta kohtaa ryppyjä rakkaudessa: ei näe joka päivä yhtä
luonnollisesti näyteltyä sanailua kuin Mian ja Sebin lyödessä riidan tulille. Kaiken
tämän päälle vielä molempien laulu- ja tanssiosuudet, niin ei voi kuin ihailla
näytillä olevaa talentin ja omistautuneisuuden määrää.
Romanttinen
tarina ja karismaattiset tähdet ovat kuitenkin vain osa kokonaisuutta. Mikä muu
La La Landissä siis on niin sensaatiomaisen
hienoa? Mikäpä ei olisi. Elokuva on niin mestarillinen kollektiivinen
taidonnäyte, ettei sitä edes haluaisi purkaa osiin analysoitavaksi; ikään kuin
sen taika olisi vaarassa kadota, jos teknisen toteutuksen yksityiskohtia jää
liiaksi miettimään.
La
La Land on reilun kahden tunnin verran
audiovisuaalista riemuloistoa, jossa yhdistyvät muun muassa ihastuttavat,
autenttiset kuvauspaikat, yhdellä otolla filmatut upeat musikaalikohtaukset
sekä saumattomat siirtymät todellisuudesta haavekuviin ja takaisin. Väripaletti
hivelee näköhermoja, Justin Hurwitzin tunteikkaat
ja tarttuvat sävellykset vievät totaalisesti mennessään
ja valkokankaan ihmeellisimmätkin tapahtumat sopivat kokonaisuuteen
kummallisen täydellisesti, kunhan vain antautuu elämyksen vietäväksi. Toisinaan
elokuva nimittäin irrottautuu täysin todellisuudesta tarjotakseen katsojalle maalauksellista
silmäkarkkia. Nämä kohtaukset ovat olennainen osa elokuvan omaleimaista,
jatkuvasti yllättävää tyyliä.
Millä velhoudella
ohjaaja Chazelle on pitänyt kasassa näin kunnianhimoisen projektin, sitä sietää
ihmetellä. Jo pelkästään elokuvan
avauskohtaus, jossa sadat tanssijat puhkeavat lauluun täpötäyteen
ruuhkautuneella moottoritiellä kameran pujotellessa autojen välissä, on huikea
saavutus. Inspiraatio koko elokuvaan on lähtöisin ohjaajan omasta rakkaudesta
jazziin ja vanhoihin musikaalielokuviin, ja se näkyy lopputuloksessa. Elokuva on
hieno kunnianosoitus muun muassa Hollywoodin kulta-ajalle. Modernisoimalla
tutun tarinan Chazelle luo kuitenkin myös jotain aidosti uutta ja nykypäivän
yleisöä puhuttelevaa eikä tyydy pelkästään tuudittavaan menneiden aikojen muisteluun.
Chazellen luomassa tarinassa, kuten elokuvan toistuvissa melodioissakin, on
ripaus katkeransuloisuutta, joka antaa elokuvalle kosketuspinnan oikeaan
elämään ja jättää ajateltavaa lopputekstien jälkeenkin.