Masonin
lapsuus ja nuoruus on rikkonaista. Hän muuttaa äitinsä (Patricia Arquette) ja siskonsa Samanthan (Lorelei Linklater) kanssa Texasin kaupungista toiseen perheen
yrittäessä asettua aloilleen. Äiti valitsee miesystävänsä huonosti, mutta
lasten isä (Ethan Hawke) pyörii
onneksi säännöllisesti kuvioissa ja toimii miehen mallina pojalleen.
Boyhoodin juonessa ei varsinaisesti ole mitään
selkeää punaista lankaa, vaan elokuva on ennemminkin kokoelma erinäisiä hetkiä
Masonin lapsuudesta ja nuoruudesta. Kukin vaihe tarinassa kuvaa jotain tiettyä
ikäkautta ja siihen liittyviä kokeiluja, muutoksia ja ajatuksia.
Kerronta
on Linklaterille tyypillisesti hyvin dialogivetoista, ja hahmojen käymät keskustelut
tuntuvatkin luonnollisilta, kuin tosielämästä repäistyiltä. Ohjaaja-käsikirjoittaja
on tunnetusti tyylilajin mestari, mutta kiitos kuuluu myös mainioille
näyttelysuorituksille.
Boyhoodin paras piirre on sen elämänmakuisuus. Jonkun
mielestä elokuva voi olla tylsä tai siinä ”ei tapahdu mitään”, mutta itse olin koko
tarinan ajan viehättynyt kaiken aitoudesta. Mielestäni draamaelokuvassa ei aina
tarvitsekaan tapahtua paljoa, jos vain hahmot ja tapahtumat tuntuvat
todellisilta ja kerronta imaisee mukaansa.
Boyhoodin tapauksessa minuun vetosivat niin
arkiset kuin filosofisetkin keskustelut, itseään etsivän nuoren päähenkilön
mietteisiin samaistuminen sekä jokin katkeransuloinen nostalgian tunne, jonka
elokuva minussa herätti. Boyhood antaa
ajateltavaa liittyen ihmiselämän ainutkertaisuuteen, elämän kiertokulkuun ja
siihen, miten nopeasti nuoruus vilahtaa ohi, jos ei osaa tarttua hetkeen.
Mutta
kenties asia onkin niin — kuten Mason ja hänen ystävänsä elokuvan lopussa pohtivat
— ettei ihminen tartu hetkeen, vaan alati läsnä oleva hetki tarttuu ihmiseen?
Jos
tällaisten kysymysten pohdiskelu on mielestäsi kaikkea muuta kuin tylsää, suosittelen
elokuvaa lämpimästi.