lauantai 23. helmikuuta 2019

Arvostelu: Vice (2018)

“The following is a true story. Or as true as it can be given that Dick Cheney is known as one of the most secretive leaders in recent history. But we did our fucking best.”

Näillä sanoilla ohjaaja-käsikirjoittaja Adam McKay preppaa katsojia uutuuselokuvansa alkuhetkillä. Vice kertoo George W. Bushin vallanhimoisen varapresidentin Dick Cheneyn tarinan, mutta myöntää heti kättelyssä, että totuutta on hieman väritetty. Elokuvan näkökulma kiisteltyyn poliitikkoon on mustan huumorin sävyttämä ja tarkoituksellisen kyyninen.


Cheneyn elämää ja uraa käydään läpi aina nuoruusvuosien rellestyksestä varapresidenttiyteen ja vuoden 2012 sydämensiirtoleikkaukseen asti. Väliin mahtuu monenlaisia vaiheita ja eri pestejä muun muassa Donald Rumsfeldin alaisuudessa, joka toimii aluksi Cheneyn mentorina ja sittemmin poliittisena liittolaisena. Kulisseissa tukea antaa voimakastahtoinen Lynn-vaimo, jonka uhkavaatimuksesta Dick alun perinkin ryhdistäytyy.

Vuosikymmeniä kattava aikajana antaa hyvän kuvan Dick Cheneyn poliittisesta kokeneisuudesta, mutta toisaalta elokuva on hieman liian montaasimainen ylläpitääkseen jatkuvaa imua. Lyhyempi ajanjakso muutamalla takaumalla täydennettynä olisi ehkä ollut toimivampi ratkaisu.

Myös Cheneyn henkilökohtaista elämää olisi voinut kuvata enemmän, muutenkin kuin toistuvien perhokalastuskohtausten kautta, jotka eivät tuo leffaan merkittävää lisäsyvyyttä. Perheen sisäistä draamaa nähdään kyllä jonkin verran, kun toinen Cheneyn tyttäristä tulee kaapista ulos ja laittaa kovan linjan konservatiivipoliitikon kovan paikan eteen.

Näyttelysuoritusten osalta Vice on oletetusti erittäin vahva. Mukana ovat muun muassa Amy Adams Lynn Cheneynä, Sam Rockwell George W. Bushina sekä Steve Carell Donald Rumsfeldina. Pääroolin puolestaan tekee muuntautumisen mestari Christian Bale, joka on paitsi lihottanut itsensä Dick Cheneyn mittoihin, myös omaksunut miehen maneerit upeasti. Bale voitti roolistaan jo Golden Globe -pystin ja on ehdolla myös Oscarille, kuten ovat Adams ja Rockwellkin.

Tyylillisesti leffa jatkaa samalla linjalla kuin McKayn edellinen teos The Big Short (2015), joka käsitteli vuosien 2007–2008 finanssikriisiä. Kuten todettu, kyseessä ei ole järin vakava historiankuvaus, vaan tavoitteena on ennen kaikkea viihdyttävyys ja sensaatiomaisuus. Niinpä Cheneyn demonisointi viedään äärimmilleen. Irakin sodan ohella mies saa niskoilleen muun muassa terroristijärjestö Isisin synnyn sekä liudan muita mukavuuksia. Presidentti Bush nuorempi sen sijaan esitetään varapresidentin sätkynukkena, jolla ei käytännössä ole valtaa omassa hallituksessaan.

The Big Shortin tapaan Vice sisältää useita vekkuleita kohtauksia, joissa rikotaan neljättä seinää ja leikitellään elokuvakerronnan säännöillä. Nämä kohtaukset kuuluvat leffan hauskimpiin ja ilmentävät ohjaajan omaleimaista huumorintajua.

Komediallisen revittelyn lomassa kuitenkin vakavoidutaan välillä siihen mittaan, ettei ole aivan selvää, kuinka tosissaan otettavaksi elokuva on lopulta tarkoitettu. Vakavuuden ja koomisuuden yhdistäminen oli toki ideana myös erinomaisessa The Big Shortissa, mutta Vice ei saavuta aivan yhtä hykerryttävää balanssia näiden elementtien välillä. Puhdas satiirinen komedia ilman sen kummempaa paasaamista olisi kenties ollut parempi valinta, koska elokuvaa ei joka tapauksessa voi ottaa täysin tosissaan elämäkertana eikä historiallisena draamana.

Kaiken kaikkiaan Vice ei siis yllä aivan The Big Shortin tasolle, mutta on silti katselun arvoinen elokuva aiheesta kiinnostuneille. Tarina on kerrottu hyvin yksipuolisesti, mutta toimii kuitenkin sivistävänä katsauksena vaikutusvaltaisen amerikkalaispoliitikon uraan ja hänen jättämäänsä perintöön. Mainiot näyttelysuoritukset ja pureva huumori tekevät leffasta viihdyttävän pläjäyksen, vaikkei siitä olekaan minkään genren klassikoksi. Adam McKayn kekseliäs kerrontatyyli ja surkuhupaisa satiiri poikkeavat niin piristävästi massasta, että miehen toivoisi jatkavan samalla kaavalla tulevaisuudessakin.