Näillä sanoilla ohjaaja-käsikirjoittaja Adam McKay preppaa katsojia uutuuselokuvansa alkuhetkillä. Vice kertoo George W. Bushin
vallanhimoisen varapresidentin Dick Cheneyn tarinan, mutta myöntää heti
kättelyssä, että totuutta on hieman väritetty. Elokuvan näkökulma kiisteltyyn
poliitikkoon on mustan huumorin sävyttämä ja tarkoituksellisen kyyninen.
Cheneyn elämää ja uraa käydään läpi aina
nuoruusvuosien rellestyksestä varapresidenttiyteen ja vuoden 2012
sydämensiirtoleikkaukseen asti. Väliin mahtuu monenlaisia vaiheita ja eri
pestejä muun muassa Donald Rumsfeldin alaisuudessa, joka toimii aluksi Cheneyn mentorina
ja sittemmin poliittisena liittolaisena. Kulisseissa tukea antaa
voimakastahtoinen Lynn-vaimo, jonka uhkavaatimuksesta Dick alun perinkin ryhdistäytyy.
Vuosikymmeniä kattava aikajana antaa hyvän
kuvan Dick Cheneyn poliittisesta kokeneisuudesta, mutta toisaalta elokuva on
hieman liian montaasimainen ylläpitääkseen jatkuvaa imua. Lyhyempi ajanjakso
muutamalla takaumalla täydennettynä olisi ehkä ollut toimivampi ratkaisu.
Myös Cheneyn henkilökohtaista elämää olisi
voinut kuvata enemmän, muutenkin kuin toistuvien perhokalastuskohtausten
kautta, jotka eivät tuo leffaan merkittävää lisäsyvyyttä. Perheen sisäistä
draamaa nähdään kyllä jonkin verran, kun toinen Cheneyn tyttäristä tulee kaapista
ulos ja laittaa kovan linjan konservatiivipoliitikon kovan paikan eteen.
Näyttelysuoritusten osalta Vice on oletetusti erittäin vahva.
Mukana ovat muun muassa Amy Adams Lynn
Cheneynä, Sam Rockwell George W. Bushina
sekä Steve Carell Donald Rumsfeldina.
Pääroolin puolestaan tekee muuntautumisen mestari Christian Bale, joka on paitsi lihottanut itsensä Dick Cheneyn
mittoihin, myös omaksunut miehen maneerit upeasti. Bale voitti roolistaan jo
Golden Globe -pystin ja on ehdolla myös Oscarille, kuten ovat Adams ja Rockwellkin.
Tyylillisesti leffa jatkaa samalla linjalla kuin McKayn edellinen teos The Big Short (2015), joka käsitteli
vuosien 2007–2008 finanssikriisiä. Kuten todettu, kyseessä ei ole järin vakava
historiankuvaus, vaan tavoitteena on ennen kaikkea viihdyttävyys ja
sensaatiomaisuus. Niinpä Cheneyn demonisointi viedään äärimmilleen. Irakin
sodan ohella mies saa niskoilleen muun muassa terroristijärjestö Isisin synnyn
sekä liudan muita mukavuuksia. Presidentti Bush nuorempi sen sijaan esitetään varapresidentin
sätkynukkena, jolla ei käytännössä ole valtaa omassa hallituksessaan.
The Big Shortin tapaan Vice sisältää useita vekkuleita kohtauksia, joissa rikotaan
neljättä seinää ja leikitellään elokuvakerronnan säännöillä. Nämä kohtaukset kuuluvat
leffan hauskimpiin ja ilmentävät ohjaajan omaleimaista huumorintajua.
Komediallisen revittelyn lomassa kuitenkin
vakavoidutaan välillä siihen mittaan, ettei ole aivan selvää, kuinka tosissaan
otettavaksi elokuva on lopulta tarkoitettu. Vakavuuden ja koomisuuden
yhdistäminen oli toki ideana myös erinomaisessa The Big Shortissa, mutta Vice
ei saavuta aivan yhtä hykerryttävää balanssia näiden elementtien välillä.
Puhdas satiirinen komedia ilman sen kummempaa paasaamista olisi kenties ollut
parempi valinta, koska elokuvaa ei joka tapauksessa voi ottaa täysin tosissaan
elämäkertana eikä historiallisena draamana.
Kaiken kaikkiaan Vice ei siis yllä aivan The
Big Shortin tasolle, mutta on silti katselun arvoinen elokuva aiheesta
kiinnostuneille. Tarina on kerrottu hyvin yksipuolisesti, mutta toimii kuitenkin
sivistävänä katsauksena vaikutusvaltaisen amerikkalaispoliitikon uraan ja hänen
jättämäänsä perintöön. Mainiot näyttelysuoritukset ja pureva huumori tekevät
leffasta viihdyttävän pläjäyksen, vaikkei siitä olekaan minkään genren klassikoksi.
Adam McKayn kekseliäs kerrontatyyli ja surkuhupaisa satiiri poikkeavat niin
piristävästi massasta, että miehen toivoisi jatkavan samalla kaavalla
tulevaisuudessakin.