tiistai 4. kesäkuuta 2019

Arvostelu: The Silence (2019)

Kun Appalakkien vuoriston uumenista pääsee vapaaksi miljoonia vuosia vanha oliolaji, ollaan Yhdysvaltojen itärannikolla pulassa. Lepakon ja alien-hirviön risteytystä muistuttavat olennot hyökkäävät sankkoina parvina ihmisten kimppuun silmitöntä tuhoa aiheuttaen.

Pian ihmiset hoksaavat, että hirviöt metsästävät kuuloaistinsa avulla ja hyökkäävät kaikenlaista ääntä kohti, ja niin alkaa joukkopako meluisista kaupungeista kohti hiljaisia syrjäseutuja.

Pakomatkalle lähtee myös muuan Andrewsin perhe, johon kuuluvat tärkeimpinä hahmoina kuuro teinityttö Ally (Kiernan Shipka) ja tämän kiltti isä Hugh (Stanley Tucci). Lisäksi remmissä ovat Allyn pikkuveli, äiti ja mummu sekä Hugh’n vanha kaveri Glenn, joka edustaa perinteisempää sankarityyppiä.

Andrewsin perheen valtti toivottomassa tilanteessa piilee siinä, että Allyn kuurouden vuoksi he osaavat kommunikoida viittomalla ja pystyvät täten elämään hiljaisuudessa.

Jos tämä tuoreen elokuvatrillerin kuvaus kuulostaa tutulta, niin ei ihmekään; asetelma on pitkälti sama kuin reilun vuoden takaisessa kauhuhitissä A Quiet Place. Tuolloin John Krasinski näytteli itse pääroolin omassa ohjaustyössään, jossa myöskin kuuron tytön perhe vältteli äärimmäisen tarkan kuuloaistin omaavia hirviöitä.

Nyt syynissä oleva teos ei kuitenkaan ole A Quiet Place eikä edes sen esiosa, vaikka elokuva usein siltä tuntuukin. Kyseessä on huhtikuinen Netflix-julkaisu The Silence, joka perustuu Tim Lebbonin samannimiseen romaaniin vuodelta 2015. Filmatisoinnin on ohjannut John R. Leonetti ja käsikirjoituksen laatineet Carey ja Shane Van Dyke.

The Silencen skenaariossa on potentiaalia, mutta ikävä kyllä sitä ei hyödynnetä järin tehokkaasti. Päähenkilöt keksivät joitakin nokkelia keinoja monstereiden jallittamiseksi, mutta tunnelma ei yleensä ole erityisen pelottava, eivätkä vaaratilanteet saa sydäntä tykyttämään halutulla tavalla.

Positiivisena poikkeuksena elokuvan lopulla nähdään sentään yksi kunnon adrenaliinipitoinen kohtaus, joka tarjoaa hetken verran oivallista jännitysviihdettä.

Yleisesti ottaen elokuva tuntuu halvalta, kiirehdityltä ja pinnalliselta. Henkilöhahmoissa ei ole liioin syvyyttä, ja varsinkin Glenn sekä Allyn tuore poikakaveri Rob (jota nähdään lähinnä videopuheluissa) jäävät niin ohuiksi ja yhdentekeviksi hahmoiksi, että leffa olisi parempi kokonaan ilman heitä.

Kun seikkailu on ohi ja lentohirviöiden lisäksi on kohdattu niin ikään ontoksi jäävä sairas apokalyptinen kultti, tarina lopetetaan kuin seinään ja paketoidaan suorastaan kiusallisen teennäisellä, muka-älykkäällä monologilla. Ainoa tunne, jonka loppuratkaisu herättää, on välinpitämättömyys tarinan jatkoa kohtaan.

Lukuisista samankaltaisuuksista huolimatta The Silence jää siis valovuosien päähän yllä mainitun A Quiet Placen laadukkaasta toteutuksesta ja vangitsevasta tunnelmasta. Leonettin aiempien ohjausten tapaan kyseessä on ehta B-luokan tekele, jonka katselua voi suositella lähinnä kyltymättömille kauhufaneille.

Tämä teksti tai muokattu versio siitä on julkaistu osana kainuulaisille sanomalehdille kirjoittamaani Striiminurkka-sarjaa, jossa teen katsauksia Netflixin tarjontaan.