Pian ihmiset hoksaavat, että hirviöt
metsästävät kuuloaistinsa avulla ja hyökkäävät kaikenlaista ääntä kohti, ja
niin alkaa joukkopako meluisista kaupungeista kohti hiljaisia syrjäseutuja.
Pakomatkalle lähtee myös muuan Andrewsin
perhe, johon kuuluvat tärkeimpinä hahmoina kuuro teinityttö Ally (Kiernan Shipka) ja tämän kiltti isä
Hugh (Stanley Tucci). Lisäksi
remmissä ovat Allyn pikkuveli, äiti ja mummu sekä Hugh’n vanha kaveri Glenn,
joka edustaa perinteisempää sankarityyppiä.
Andrewsin perheen valtti toivottomassa
tilanteessa piilee siinä, että Allyn kuurouden vuoksi he osaavat kommunikoida
viittomalla ja pystyvät täten elämään hiljaisuudessa.
Jos tämä tuoreen elokuvatrillerin kuvaus
kuulostaa tutulta, niin ei ihmekään; asetelma on pitkälti sama kuin reilun vuoden
takaisessa kauhuhitissä A Quiet Place.
Tuolloin John Krasinski näytteli
itse pääroolin omassa ohjaustyössään, jossa myöskin kuuron tytön perhe vältteli
äärimmäisen tarkan kuuloaistin omaavia hirviöitä.
Nyt syynissä oleva teos ei kuitenkaan
ole A Quiet Place eikä edes sen
esiosa, vaikka elokuva usein siltä tuntuukin. Kyseessä on huhtikuinen Netflix-julkaisu
The Silence, joka perustuu Tim Lebbonin samannimiseen romaaniin vuodelta 2015. Filmatisoinnin
on ohjannut John R. Leonetti ja
käsikirjoituksen laatineet Carey ja Shane Van Dyke.
The
Silencen skenaariossa on
potentiaalia, mutta ikävä kyllä sitä ei hyödynnetä järin tehokkaasti. Päähenkilöt
keksivät joitakin nokkelia keinoja monstereiden jallittamiseksi, mutta tunnelma
ei yleensä ole erityisen pelottava, eivätkä vaaratilanteet saa sydäntä
tykyttämään halutulla tavalla.
Positiivisena poikkeuksena elokuvan lopulla
nähdään sentään yksi kunnon adrenaliinipitoinen kohtaus, joka tarjoaa hetken
verran oivallista jännitysviihdettä.
Yleisesti ottaen elokuva tuntuu
halvalta, kiirehdityltä ja pinnalliselta. Henkilöhahmoissa ei ole liioin
syvyyttä, ja varsinkin Glenn sekä Allyn tuore poikakaveri Rob (jota nähdään
lähinnä videopuheluissa) jäävät niin ohuiksi ja yhdentekeviksi hahmoiksi, että leffa
olisi parempi kokonaan ilman heitä.
Kun seikkailu on ohi ja lentohirviöiden
lisäksi on kohdattu niin ikään ontoksi jäävä sairas apokalyptinen kultti, tarina
lopetetaan kuin seinään ja paketoidaan suorastaan kiusallisen teennäisellä,
muka-älykkäällä monologilla. Ainoa tunne, jonka loppuratkaisu herättää, on
välinpitämättömyys tarinan jatkoa kohtaan.
Lukuisista samankaltaisuuksista
huolimatta The Silence jää siis valovuosien
päähän yllä mainitun A Quiet Placen laadukkaasta
toteutuksesta ja vangitsevasta tunnelmasta. Leonettin aiempien ohjausten tapaan
kyseessä on ehta B-luokan tekele, jonka katselua voi suositella lähinnä
kyltymättömille kauhufaneille.
Tämä teksti tai muokattu versio siitä
on julkaistu osana kainuulaisille sanomalehdille kirjoittamaani
Striiminurkka-sarjaa, jossa teen katsauksia Netflixin tarjontaan.