Arvostelu: Kaksi paavia (2019)

Katolisen kirkon julkisuuskuvaa ovat etenkin 2000-luvulla tahrineet lukuisat hyväksikäyttöskandaalit, minkä lisäksi kirkon konservatiiviset linjaukset ovat käyneet yhä kiistanalaisemmiksi alati muuttuvassa maailmassa.

Brasilialaisohjaaja Fernando Meirellesin tuore Netflix-elokuva Kaksi paavia tarttuu katolisen kirkon kriisiin, mutta käsittelee aihetta poikkeuksellisesti sisältäpäin. Tarkastelussa on kirkon sisäinen konservatiivien ja reformistien välinen valtataistelu, joka elokuvassa henkilöityy paavi Benedictus XVI:een ja hänen seuraajaansa, paavi Franciscukseen.

Elokuvan alussa kardinaalit Joseph Ratzinger (Anthony Hopkins) ja Jorge Bergoglio (Jonathan Pryce) osallistuvat Vatikaanissa vuoden 2005 konklaaviin, jossa valitaan seuraaja edesmenneelle Johannes Paavali II:lle.

Valinta osuu kovan linjan konservatiivina tunnettuun Ratzingeriin, josta tulee näin paavi Benedictus XVI. Uudistusmielinen Bergoglio (tuleva paavi Franciscus) saa hänkin jonkin verran ääniä, vaikkei paaviksi haluakaan.

Sitten hypätään vuoteen 2012, johon elokuvan päätapahtumat sijoittuvat. Kardinaali Bergoglio lähettää Benedictus XVI:lle eroanomuksen, koska haluaa eläköityä tehtävästään. Benedictus kutsuu hänet vierailulle Roomaan, mutta eropyynnön allekirjoittamisen sijaan paavi alkaakin tehdä tuttavuutta kardinaalin kanssa ja kyselee tältä kaikenlaista kirkkoon ja uskonasioihin liittyen.

Vierailun pitkittyessä ja dialogin syvetessä miehet hiljalleen ystävystyvät, ja heidän keskinäisestä suhteestaan tulee lopulta teologisten kysymysten pohdintaa keskeisempi elementti elokuvassa.

Tarinan kuluessa ehditään kuitenkin ruotia kysymystä katolisen kirkon roolista nyky-yhteiskunnassa: mihin mittaan kirkon olisi syytä uudistua pysyäkseen relevanttina, ja kuinka tärkeää on toisaalta pitää kiinni vanhoista opeista muutosten myrskyn keskellä?

Kaksi paavia pyrkii inhimillistämään päähenkilönsä ja maalaa heistä varsin sympaattisen kuvan. Päähenkilöiden julistaessa toistensa synnit anteeksi tuntuu kuin ohjaaja Meirelles itse antaisi synninpäästön paaveille, joista molemmilla on omat luurankonsa kaapissa.

Anthony McCartenin laatima käsikirjoitus on sopivassa suhteessa vakava ja huvittava, ja näyttelijäkonkarit Hopkins ja Pryce hoitavat homman upeasti kotiin. On kuitenkin hyvä muistaa, että kyseessä on tietoisesti luotu hyvän mielen tarina, josta iso osa on tekijöiden mielikuvituksen tuotetta.

Mikään koko kansaan vetoava viihdepaukku Kaksi paavia ei toki ole, mutta aiheesta kiinnostuneille se tarjoaa sivistävän ja viihdyttävän katsauksen Vatikaanin suljettujen ovien taakse sekä paavi Franciscuksen menneisyyteen.

Elokuva oli 9. helmikuuta järjestetyssä Oscar-gaalassa ehdolla parhaan sovitetun käsikirjoituksen, parhaan miespääosan ja parhaan miessivuosan palkinnoille.

Tämä teksti tai muokattu versio siitä on julkaistu osana kainuulaisille sanomalehdille kirjoittamaani Striiminurkka-sarjaa, jossa teen katsauksia Netflixin tarjontaan.