Arvostelu: The Grand Budapest Hotel (2014)

Wes Andersonin The Grand Budapest Hotel oli yksi viime vuoden Oscar-gaalan menestyneimpiä elokuvia, ja katsottuani sen viimeinkin Blu-rayltä ymmärrän hyvin miksi. Kyseessä on todellakin äärimmäisen upea komedia. Upea kahdessa mielessä: ensinnäkin teos on silmiä ja korvia hivelevää elokuvataidetta, toisekseen huumoria luodaan niin monin eri keinoin, ettei kaikkea todennäköisesti edes huomaa ensimmäisellä katselukerralla. Leffaa voisikin yhtä hyvin kutsua taiteelliseksi viihde-elokuvaksi tai viihteelliseksi taide-elokuvaksi.

Ajan ja vaivan säästämiseksi nappasin seuraavan juonikuvauksen Blu-ray-julkaisun takakannesta: ”Sotienvälisen Euroopan kuuluisan hotellin legendaarinen portieeri ja aulapoika ystävystyvät ja kokevat odottamattomia seikkailuja maanosan mullistavien tapahtumien taustaa vasten.” Tapahtumat sijoittuvat siis pääosin 1930-luvulle kuvitteelliseen Zubrowkan valtioon, joka on jäämässä sodan ja fasistien vallan armoille. Tämän enempää elokuvan tapahtumista ei tarvitse tietää etukäteen.

The Grand Budapest Hotelin päätähdet ovat nuorta aulapoikaa ja kokenutta vastaanottovirkailijaa näyttelevät Tony Revolori ja Ralph Fiennes. Vastaanottovirkailija Monsieur Gustave H. on elokuvan tärkein ja samalla koomisin hahmo, kiitos ristiriitaisten piirteidensä: yhtäältä hän on sivistynyt mies ja johtaa hotelliaan äärimmäisen pikkutarkasti ja taitavasti, toisaalta hän on välillä ajattelemattoman suorapuheinen, kiroilee paljon ja käyttää hotellin iäkkäitä naisvieraita hyväkseen.

Fiennesiä sopivampaa näyttelijää ei olisi rooliin voitu valita. Brittikonkari huokuu Gustave H:n roolin vaatimaa arvokkuutta, mutta hoitaa myös hahmon veijaripuolen kertakaikkisen loistavasti. Hänen elehdintänsä ja puhetyylinsä tuovat upeasti eloon kaksijakoisen hahmon, jonka epätoivoisesti ylläpitämä sivistyneen ja hyvätapaisen herrasmiehen kulissi rakoilee aika ajoin. Myös Fiennesin nuori vastapari Tony Revolori tekee hyvän suorituksen viattomana mutta älykkäänä aulapoika Zerona, joka on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt kokea kaikenlaista. Näiden kahden välinen ystävyys kasvaa tarinan aikana tärkeäksi teemaksi ja onnistuu paitsi naurattamaan myös koskettamaan.

Elokuvan korkealentoista juonta kuljetetaan eteenpäin sellaisella vauhdilla, että hyvä kun mukana pysyy. Tunnin ja neljänkymmenen minuutin kestoon on mahdutettu todella monta seikkailua ja kommellusta, jotka ovat toinen toistaan hupaisampia. Huumoria, paikoin mustaakin, luodaan kaikin mahdollisin tavoin aina lavasteisiin piilotetuista vitseistä absurdistisen pöljiin sattumuksiin. Monet vitsit ovat yksinkertaisia ja yliampuvia, mutta elokuvan tyylikkyys ja tietty omanarvontunto saavat tuntumaan nerokkaalta sellaisenkin huumorin, jonka voisi toisessa kontekstissa tuomita halvaksi ja typeräksi. Yksi vaikuttava tekijä on myös se, että monet hauskimmista kohtauksista tekevät osuvasti pilaa elokuvatarinoiden kliseistä. Lopputulos on ihmeellisen onnistunut, sillä hölmöimmätkin vitsit ovat aidosti hauskoja, eikä elokuva tunnu silkalta parodialta.

Tarinan kuluessa törmätään moniin sivuhahmoihin, joita on palkattu esittämään maailmankuulut näyttelijät (Blu-rayn kannessa komeilee kaikkiaan 17 näyttelijän nimet). Sivuhahmojen tehtävänä on lähinnä viedä juonta eteenpäin, ja osa roolisuorituksista jää vääjäämättäkin hyvin lyhyiksi ja rutiininomaisiksi. Tähtinäyttelijöiden tekemät cameo-esiintymiset ovat kuitenkin jo sinällään ihan hauskoja ja keventävät elokuvan letkeää tunnelmaa entisestään. Annettakoon sivukaartilaisista erikoismaininta aina yhtä mainiolle Willem Dafoelle, jonka roolittaminen tunteettomaksi tappajapahikseksi ei jostain syystä yllättänyt, mutta hymyilytti juurikin siksi.

Audiovisuaalisesti The Grand Budapest Hotel on yksi hienoimmista teoksista, joita olen pitkään aikaan nähnyt. Briljantti lavastus ja puvustus herättävät henkiin satumaisen värikkään maailman ja ovat olennaisessa osassa koko elokuvan viehätysvoiman luomisessa. Tapahtumaympäristöt ovat kauttaaltaan upean näköisiä ja elokuva on kuin yhtä värien ilotulitusta.

Visuaalista loistoa tukee myös nerokas kameran käyttö, jonka avulla korostetaan elokuvan yleistä omituisuutta ja luodaan moniin kohtauksiin odottamatonta komiikkaa. Kamera on useimmiten täysin staattinen, ja mahdolliset panoroinnit ja kamera-ajot ovat korostetun mekaanisia tai elottomia. Lisäksi kuvakulmat ovat yleisestä tavasta poiketen järjestään kohtisuoria, ja vaihdellaanpa välillä jopa kuvasuhdettakin sen mukaan, minkä vuosikymmenen tapahtumia milloinkin kuvataan.

Kaikki nämä keinot antavat elokuvalle esteettisesti omaleimaisen ilmeen ja kiinnittävät huomion myös kuvaukseen liittyviin tyyliratkaisuihin. Eikä audiovisuaalisuudesta puhuttaessa myöskään sovi unohtaa elokuvan eksentristä musiikkiraitaa, jonka tunnelmaa voisi kuvailla hienostuneen höpsähtäneeksi.

Kehusanojen varastoni alkaa olla tyhjä, joten on aika paketoida arvostelu. Negatiivista sanottavaa kun minulla ei elokuvasta liiemmin ole. The Grand Budapest Hotel on sanalla sanoen paras komedia, jonka olen pitkään aikaan nähnyt. Hahmot ja vitsit ovat jääneet mieleen pyörimään hyväksi toviksi katsomisen jälkeenkin, ja pelkkä elokuvasta kirjoittaminen tai soundtrackin kuunteleminen herättävät välittömästi ajatuksen, että se pitäisi katsoa pian uudestaan. Niin ei voi sanoa monestakaan elokuvasta, puhumattakaan useimmista komedioista, joiden väsynyt huumori jaksaa ehkä juuri ja juuri naurattaa ensimmäisellä kerralla. The Grand Budapest Hotel ei todellakaan ole kuin useimmat komediat. Se on erikoislaatuista herkkua elokuvataidetta arvostaville katsojille, joiden nauruhermoja tusinaleffat eivät kutkuta.