Ajan ja vaivan säästämiseksi nappasin seuraavan
juonikuvauksen Blu-ray-julkaisun takakannesta: ”Sotienvälisen Euroopan
kuuluisan hotellin legendaarinen portieeri ja aulapoika ystävystyvät ja kokevat
odottamattomia seikkailuja maanosan mullistavien tapahtumien taustaa vasten.”
Tapahtumat sijoittuvat siis pääosin 1930-luvulle kuvitteelliseen Zubrowkan
valtioon, joka on jäämässä sodan ja fasistien vallan armoille. Tämän enempää elokuvan
tapahtumista ei tarvitse tietää etukäteen.
The Grand Budapest
Hotelin
päätähdet ovat nuorta aulapoikaa ja kokenutta vastaanottovirkailijaa
näyttelevät Tony Revolori ja Ralph Fiennes. Vastaanottovirkailija
Monsieur Gustave H. on elokuvan tärkein ja samalla koomisin hahmo, kiitos
ristiriitaisten piirteidensä: yhtäältä hän on sivistynyt mies ja johtaa
hotelliaan äärimmäisen pikkutarkasti ja taitavasti, toisaalta hän on välillä
ajattelemattoman suorapuheinen, kiroilee paljon ja käyttää hotellin iäkkäitä
naisvieraita hyväkseen.
Fiennesiä sopivampaa näyttelijää ei
olisi rooliin voitu valita. Brittikonkari huokuu Gustave H:n roolin vaatimaa
arvokkuutta, mutta hoitaa myös hahmon veijaripuolen kertakaikkisen loistavasti.
Hänen elehdintänsä ja puhetyylinsä tuovat upeasti eloon kaksijakoisen hahmon,
jonka epätoivoisesti ylläpitämä sivistyneen ja hyvätapaisen herrasmiehen
kulissi rakoilee aika ajoin. Myös Fiennesin nuori vastapari Tony Revolori tekee
hyvän suorituksen viattomana mutta älykkäänä aulapoika Zerona, joka on nuoresta
iästään huolimatta ehtinyt kokea kaikenlaista. Näiden kahden välinen ystävyys kasvaa
tarinan aikana tärkeäksi teemaksi ja onnistuu paitsi naurattamaan myös
koskettamaan.
Elokuvan korkealentoista juonta
kuljetetaan eteenpäin sellaisella vauhdilla, että hyvä kun mukana pysyy. Tunnin
ja neljänkymmenen minuutin kestoon on mahdutettu todella monta seikkailua ja
kommellusta, jotka ovat toinen toistaan hupaisampia. Huumoria, paikoin
mustaakin, luodaan kaikin mahdollisin tavoin aina lavasteisiin piilotetuista
vitseistä absurdistisen pöljiin sattumuksiin. Monet vitsit ovat yksinkertaisia
ja yliampuvia, mutta elokuvan tyylikkyys ja tietty omanarvontunto saavat
tuntumaan nerokkaalta sellaisenkin huumorin, jonka voisi toisessa kontekstissa
tuomita halvaksi ja typeräksi. Yksi vaikuttava tekijä on myös se, että monet
hauskimmista kohtauksista tekevät osuvasti pilaa elokuvatarinoiden kliseistä. Lopputulos
on ihmeellisen onnistunut, sillä hölmöimmätkin vitsit ovat aidosti hauskoja, eikä
elokuva tunnu silkalta parodialta.
Tarinan kuluessa törmätään moniin sivuhahmoihin,
joita on palkattu esittämään maailmankuulut näyttelijät (Blu-rayn kannessa
komeilee kaikkiaan 17 näyttelijän nimet). Sivuhahmojen tehtävänä on lähinnä
viedä juonta eteenpäin, ja osa roolisuorituksista jää vääjäämättäkin hyvin
lyhyiksi ja rutiininomaisiksi. Tähtinäyttelijöiden tekemät cameo-esiintymiset ovat
kuitenkin jo sinällään ihan hauskoja ja keventävät elokuvan letkeää tunnelmaa
entisestään. Annettakoon sivukaartilaisista erikoismaininta aina yhtä mainiolle
Willem Dafoelle, jonka roolittaminen
tunteettomaksi tappajapahikseksi ei jostain syystä yllättänyt, mutta hymyilytti
juurikin siksi.
Audiovisuaalisesti The Grand Budapest Hotel on yksi hienoimmista teoksista, joita
olen pitkään aikaan nähnyt. Briljantti lavastus ja puvustus herättävät henkiin
satumaisen värikkään maailman ja ovat olennaisessa osassa koko elokuvan
viehätysvoiman luomisessa. Tapahtumaympäristöt ovat kauttaaltaan upean näköisiä
ja elokuva on kuin yhtä värien ilotulitusta.
Visuaalista loistoa tukee myös nerokas kameran
käyttö, jonka avulla korostetaan elokuvan yleistä omituisuutta ja luodaan
moniin kohtauksiin odottamatonta komiikkaa. Kamera on useimmiten täysin staattinen,
ja mahdolliset panoroinnit ja kamera-ajot ovat korostetun mekaanisia tai
elottomia. Lisäksi kuvakulmat ovat yleisestä tavasta poiketen järjestään
kohtisuoria, ja vaihdellaanpa välillä jopa kuvasuhdettakin sen mukaan, minkä
vuosikymmenen tapahtumia milloinkin kuvataan.
Kaikki nämä keinot antavat elokuvalle
esteettisesti omaleimaisen ilmeen ja kiinnittävät huomion myös kuvaukseen
liittyviin tyyliratkaisuihin. Eikä audiovisuaalisuudesta puhuttaessa myöskään sovi
unohtaa elokuvan eksentristä musiikkiraitaa, jonka tunnelmaa voisi kuvailla
hienostuneen höpsähtäneeksi.
Kehusanojen varastoni alkaa olla tyhjä,
joten on aika paketoida arvostelu. Negatiivista sanottavaa kun minulla ei
elokuvasta liiemmin ole. The Grand
Budapest Hotel on sanalla sanoen paras komedia, jonka olen pitkään aikaan
nähnyt. Hahmot ja vitsit ovat jääneet mieleen pyörimään hyväksi toviksi
katsomisen jälkeenkin, ja pelkkä elokuvasta kirjoittaminen tai soundtrackin
kuunteleminen herättävät välittömästi ajatuksen, että se pitäisi katsoa pian
uudestaan. Niin ei voi sanoa monestakaan elokuvasta, puhumattakaan useimmista
komedioista, joiden väsynyt huumori jaksaa ehkä juuri ja juuri naurattaa
ensimmäisellä kerralla. The Grand
Budapest Hotel ei todellakaan ole kuin useimmat komediat. Se on
erikoislaatuista herkkua elokuvataidetta arvostaville katsojille, joiden
nauruhermoja tusinaleffat eivät kutkuta.