Elokuvan on käsikirjoittanut herra
nimeltä Luc Besson yhdessä vanhan
apurinsa Robert Mark Kamenin kanssa.
Besson on tullut tunnetuksi monien menestyksekkäiden rikos- ja
toimintaelokuviensa myötä (Nikita, 1990;
Léon, 1994; The Transporter, 2002 jatko-osineen…) joten tällaisten teosten
kynäily on miehelle rutiinihommaa. Juonensa puolesta Taken onkin takuuvarmalla otteella kirjoitettua tavaraa, jossa
viihteellisyys on omaperäisyyttä tärkeämpää ja tarinan ensisijainen tarkoitus
on tarjota tyydyttävä motiivi toiminnalle. Entiset erikoisjoukkojen sotilaat ja
perheenjäsenten kidnappaamiset ovat molemmat kliseitä toimintaelokuvissa, eikä Taken yritäkään muuttaa vanhoja kaavoja.
Nokkeluutta löytyy kuitenkin tyypillistä räiskintäleffaa enemmän, kun
huippuälykäs ex-agentti Mills käyttää erilaisia tekniikoita löytääkseen
kidnappaajat ja tyttärensä. Suurin ero Bessonin muuhun 2000-luvun tuotantoon
nähden lienee tarinan synkkä ja vakava sävy, joka näkyy juonen lisäksi myös
toimintakohtauksissa ja elokuvan yleisessä tunnelmassa.
Toimintakohtaukset ovat luonnollisesti
elokuvan parasta antia. Takenin toiminta
on vauhdikasta ja tyyliteltyä, mutta verraten uskottavan näköistä. Tanssia
muistuttavien koreografioiden sijaan mäiske on astetta suoraviivaisempaa ja
täynnä asennetta. Taken onnistuu taiteilemaan
realismin ja mahdottomuuden rajamailla niin, ettei illuusio äärimmäisen
taitavasta ammattitappajasta pääse murtumaan, vaikka Bryan Mills venyykin usein
todella hurjiin suorituksiin. Elokuvan toimintakohtaukset ovat myös riittävän
monipuolisia, ja mikä parasta, niitä on paljon.
Merkittävä osa Takenin vetovoimasta perustuu Liam Neesonin ikoniseksi
muodostuneeseen roolityöhön, joka hieman yllättäen teki hänestä toimintastaran.
Neeson oli toki aiemmin näyttelijänurallaan jo taistellut Batmanin kanssa ja
heilutellut valosapelia Jedi-ritarina, joten toiminnalliset roolit olivat miehelle
ennestään tuttuja. Nopeat ja tappavat lähitaisteluliikkeet sujuvatkin häneltä mallikkaasti.
Olennaisempaa on kuitenkin se, kuinka kokenut ja karismaattinen näyttelijä
kantaa Bryan Millsin hahmoa ja samalla koko elokuvaa olemuksellaan. Taken on pitkälti yhden miehen show, jossa
roolitus on mennyt täydellisesti nappiin. Suurta ja vaikuttavaa draamaa
elokuvassa ei nähdä, mutta Neeson on mainio niin lempeänä isänä kuin vihaisena
tappokoneenakin.
Kaiken kaikkiaan Taken on oiva esimerkki siitä, miten kuluneeseen genreen saadaan
puhallettua uutta eloa. Tarvitaan vain katsojan empatiat herättävä päähenkilö ja
aimo annos tappamisen meininkiä. Taken
ei turvaudu räjähdyksiin ja erikoistehoisteisiin tai yliampuviin tappelukoreografioihin,
vaan luottaa yksinkertaiseen mutta sitäkin tappavampaan toimintaan.