Arvostelu: The Revenant (2015)

Vuosi sitten Oscar-gaalassa jatkuvasti lavalla ravannut Birdman-ohjaaja Alejandro Gonzáles Iñárritu on ilmeisesti päättänyt ylittää itsensä, sillä hänen uusi elokuvansa The Revenant on kahminut huikeat 12 Oscar-ehdokkuutta. Ylistystä ja palkintoja on sadellut joka tuutista, ja varsinkin Leonardo DiCaprion suoritusta elokuvan pääosassa on kehuttu maasta taivaisiin. Katsoin siis elokuvan todella kovin odotuksin. En onneksi joutunut pettymään, sillä The Revenant oli minulle erittäin täyteläinen, useilla eri tasoilla toimiva katselukokemus. Ensinnäkin elokuva on huikea viihdespektaakkeli ja mukaansatempaava selviytymiskertomus, toisekseen se on pohdiskeleva ja sisältää syvällistä tematiikkaa, ja kolmanneksi se on vain kertakaikkisen kaunista katsottavaa.

The Revenantin tapahtumat pyörivät pitkälti yhden miehen ympärillä. Leonardo DiCaprion näyttelemä turkismetsästäjä Hugh Glass joutuu karhun raatelemaksi ja tovereidensa pettämäksi (tärkeimmässä sivuosassa loistava Tom Hardy) ja lähtee sitten kostoa janoten seikkailemaan takaisin tukikohtaan. Puolikuollut Glass joutuu selviytymään karmeissa olosuhteissa 1820-luvun Pohjois-Amerikan hyisessä talvessa. Hänen suurin vastuksensa on itse luonto, mutta samalla hän pakoilee myös intiaaneja.

Elokuvan viihdearvo perustuu näyttäviin toimintakohtauksiin ja toinen toistaan uskomattomampiin tilanteisiin, joihin päähenkilö matkan varrella joutuu. Jännitys riuhtaisee tehokkaasti mukaansa — kiitos loistavan kameratyöskentelyn, josta lisää alempana — ja monet kohtaukset saavat leuan tippumaan lattiaan tai vähintään silmät pyöreiksi. Jälkeenpäin ajateltuna tämä on sikäli erikoista, että elokuvan kavahduttavimmat tapahtumat ovat oikeastaan täysin luonnollisia. Tuntuukin hieman hullulta, että The Revenantin karuus herätti minussa usein voimakkaampia reaktioita kuin esimerkiksi Quentin Tarantinon ultraväkivaltainen uutukainen The Hateful Eight.

The Revenant ei kuitenkaan ole pelkkää ryminää ja ryskettä, vaan sisältää myös paljon sellaista tunnelmointia, joka ei varsinaisesti kuljeta juonta eteenpäin. Välillä esimerkiksi pysähdytään vain katselemaan taivasta, metsän puita tai muita maisemia. Kaikessa karuudessaan kaunis luonto on miellyttävää katsottavaa ja näköalat usein henkeäsalpaavan upeita. Elokuva todella vie katsojan keskelle ei-mitään, erämaahan, jossa näkyy vain lumisia lakeuksia ja koskematonta metsää silmänkantamattomiin.

Viipyilevä tyyli ja luontofiilistely auttavat uppoutumaan elokuvaan syvemmin ja voimistavat siten tunne-elämystä. Tämän lisäksi luonnon runsaalla kuvaamisella on elokuvassa myös temaattinen merkitys, sillä ihmisen suhde luontoon on yksi elokuvan tärkeimmistä aiheista. Luontoa ja siellä esiintyvää luonnollista väkivaltaa kontrastoidaan vahvasti ihmisluontoon ja sen raakuuteen.

Leonardo DiCaprion 110-prosenttinen heittäytyminen äärimmäisen raskaaseen rooliinsa on hienoa katsottavaa, varsinkin ottaen huomioon elokuvan vaikeat kuvausolosuhteet ja tekijöiden tinkimättömyyden autenttisuuden suhteen. Alati hypotermian partaalla työskennellyt DiCaprio muun muassa vetelee naamaansa ihka oikeaa biisonin maksaa.

Leo on voittanut roolistaan jo lukuisia palkintoja, ja hänen vastaanottaessaan Golden Globe -pystiä antoivat kollegat hänelle pitkät aplodit seisaaltaan, mikä oli harvinaislaatuinen kunnianosoitus. The Revenant tuntuu lyhyessä ajassa tehneen DiCapriosta jo jonkin sortin legendan, joten voisi kuvitella, että miehen viides henkilökohtainen Oscar-ehdokkuus johtaisi vihdoinkin voittoon. Mielestäni hän on voiton ansainnut, mutta ensi yönä nähdään, mitä mieltä akatemia on.

Vielä muutama sananen kameratyöskentelystä ja musiikin käytöstä, jotka ovat olennaisia tekijöitä elokuvan estetiikan kannalta. Kameran takana häärii mies nimeltä Emmanuel Lubezki, joka on aiemmin kuvannut mm. Birdmanin ja Gravityn (joista molemmista voitti myös Oscarit). Lubezki on tehnyt jälleen upeaa työtä, ja hänen taidokkuuttaan saa ihailla alkuhetkiltä asti. Erityisen ihastuttavaa on kameran sulava liikkuminen tapahtumien keskiössä, joka on tuttu piirre myös mainitsemistani Lubezkin aiemmista elokuvista. Kamera liikkuu ikään kuin tapahtumiin eläytyen, millä on valtava vaikutus katselukokemuksen intensiivisyyteen ja visuaaliseen nautintoon. Toimintakohtauksissa katsoja viedään keskelle ryskettä ja nuolien viuhinaa, kun taas upeat metsämaisemat ja hypnoottisesti pyörivät puiden latvat rauhoittavat mukavasti mieltä. Vaikuttavaa on myös se, että elokuva on kuvattu käytännössä kokonaan luonnonvalossa ilman ylimääräistä valaistusta.

Elokuvan soundtrack koostuu lähinnä vähäeleisestä, surumielisestä jousimusiikista. Musiikki on kaikessa yksinkertaisuudessaan erittäin tunnepitoista ja kaunista, ja elokuvan kokonaistunnelma on sille paljon velkaa. Raskasmielisen hitaat sävelkulut istuvat loistavasti elokuvan rankkaan tarinaan ja karuihin talvimaisemiin ja syventävät katselukokemusta olennaisesti. Ykkössäveltäjänä on toiminut japanilainen Ryuichi Sakamoto.

The Revenant oli minulle ennen kaikkea esteettisesti upea ja tunteisiin vetoava elokuvaelämys. Sinänsä yksinkertaisesta tarinasta on saatu veistettyä mieletön taideteos, joka on enemmän kuin osiensa summa. Tämä on niitä tapauksia, joiden purkaminen osiin ja osien arviointi yksittäin ei tee oikeutta kokonaisuudelle, vaan nimenomaan eri osa-alueiden saumaton yhteispeli nostaa elämyksen aivan omalle tasolleen. Jos siis olet kaltaiseni fiilistelijä, on kyseessä suurilla tunteilla ladattu kokemus, jollaisen taiteenlajeista vain elokuva voi antaa. Joka tapauksessa The Revenant on yksi vuoden suurimmista elokuvatapauksista, ja se kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa elokuvateatterissa.