Irlantilaisohjaaja Lenny Abrahamsonin nimi tuli minulle tutuksi viime syksynä, kun näin
hänen edellisen elokuvansa Frankin (2014) Oulun jokavuotisilla Irkkufestivaaleilla.
Frank on huippunäyttelijöitä
vilisevä, omalaatuinen komedia hieman vinksahtaneista muusikoista, jotka
matkustavat Irlantiin luonnon keskelle äänittämään uutta eksentristä albumia. Suosittelen
kyseistä leffaa lämpimästi kaikille.
Kuitenkin vasta Abrahamsonin uusin
elokuva, Emma Donoghuen samannimiseen
romaaniin perustuva Room on miehen
todellinen läpimurtotyö. Höpsö komedia vaihtuu kidnappausdraamaan tässä yleisön
ja kriitikoiden ylistämässä teoksessa, joka on huomioitu myös useissa palkintogaaloissa.
Roolistaan Oscarin voittanut Brie Larson esittää Joy-nimistä nuorta
äitiä, joka asuu viisivuotiaan Jack-poikansa (Jacob Tremblay) kanssa lukitussa huoneessa. Joy on kidnapattu
17-vuotiaana, ja hän on viettänyt viimeiset seitsemän vuotta kyseisessä lukitussa
kopperossa. Poika puolestaan on syntynyt huoneessa eikä ole elämänsä aikana
saanut kosketusta ulkomaailmaan muuten kuin pienen kattoikkunan ja television
kautta. Joylla on kehitteillä uskalias pakosuunnitelma, mutta kuinka kaksikolle
lopulta käy, se jääköön jokaisen itsensä nähtäväksi.
Erikoisen asetelmansa ansiosta Room liimaa katsojan tiukasti penkkiin
kiinni koko kestonsa ajaksi. Juoni on erityisesti huippukohdissaan jännittävä,
mutta arkisemmatkin kohtaukset pitävät tehokkaasti otteessaan, sillä Jackin
mielenliikkeitä ja reaktioita uusiin asioihin on hauska tarkkailla. Tarinaa
seurataankin lähinnä Jackin näkökulmasta, mikä on onnistunut valinta. Se pitää
elokuvan fokuksen olennaisimmissa asioissa, kuten pojan henkisessä kehityksessä
ja maailman hahmottamisessa.
Samasta asetelmasta olisi voinut
helposti luoda hyvinkin synkän ja ahdistavan elokuvan, mutta ohjaaja tekee viisaasti
pitäytyessään ymmärtämättömän pojan näkökulmassa. Esimerkiksi mielenvikaisen
kidnappaajan ja Joy-äidin öisillä kanssakäymisillä ei millään tapaa mässäillä —
itse asiassa näitä ei näytetä lainkaan — vaan elokuva on alusta loppuun
erittäin hyvällä maulla tehty, ja tunnelmakin on pikemminkin toiveikas kuin
karmiva.
Koko elämänsä huoneen sisällä viettänyt
Jack ei ymmärrä tilanteen epänormaaliutta. Hänelle muutaman neliömetrin
kokoinen tila on koko maailma, jonka seinien toisella puolella on ulkoavaruus.
Koko elokuvan ajan on pinnalla kysymys siitä, voiko Jack koskaan kehittyä
täysin normaaliksi aikuiseksi, ja tätä on katsojankin mielekästä pohtia.
Loppupuolella tuodaan valokeilaan isommin myös äidin henkinen terveys, joka on
ymmärrettävästikin järkkynyt pahasti. Tässä Brie Larson loistaa.
Äidin ja pojan läheinen suhde on
elokuvassa tärkeässä osassa. Sen voimaan nojaten on kehitelty joitakin elokuvan
kauneimpia kohtauksia, joiden aikana kyyneleet ovat herkässä. Joy ja Jack ovat
yhtälailla toisistaan riippuvaisia ja antavat toisilleen voimaa jaksaa
eteenpäin. Näyttelijät ovat vertaansa vailla, ja etenkin kahdeksanvuotiaan Jacob
Tremblayn roolisuorituksen uskottavuutta voi vain ihmetellä. Hän valloittaa varmasti
jokaisen katsojan sydämen.
Room on kiistatta
huippuelokuva. Se on jännittävä ja koskettava tarina, jonka kruunaavat taidokas
ohjaus ja ennen kaikkea hienot näyttelijäsuoritukset, joiden varassa elokuva
pitkälti on. Siitä löytyy myös syvällisempi sanoma traumaattisiin kokemuksiin
ja niistä selviytymiseen liittyen: vaikeatkin ajat kasvavat osaksi ihmistä ja
tekevät vahvemmaksi. Toisinaan niistä voi myös syntyä jotain uutta ja kaunista,
jota ei mistään hinnasta vaihtaisi pois.