Scifi-
ja toimintaspektaakkeleistaan tunnetun Christopher
Nolanin uusin elokuva Dunkirk on
ohjaajan ensikosketus historialliseen draamaan. Se sijoittuu toiseen
maailmansotaan, mutta toisin kuin Nolaninsa tunteva katsoja saattaisi olettaa,
itse sota toimii elokuvassa vain kehyksenä ajattomampia teemoja käsittelevälle
tarinalle.
Dunkirk kertoo vuonna 1940
suoritetusta Dunkerquen evakuoinnista, jossa Ranskan pohjoiskärkeen saarretut
liittoutuneiden joukot evakuoitiin saksalaisten armottoman ilmapommituksen
keskeltä meriteitse Englantiin. Uskalias tehtävä suoritettiin satojen
siviilialusten avustuksella, jotka Britannian laivasto värväsi käyttöönsä.
Hiekkarannalla pelastustaan odottavien sotilaiden lisäksi elokuvassa seurataan
erään avuksi lähtevän siviiliveneen miehistöä sekä kahta Kuninkaallisten
ilmavoimien hävittäjälentäjää, jotka puolustavat omiaan vihollisen
pommikoneilta. Tarinan edetessä nämä kolme näkökulmaa limittyvät toisiinsa ja
antavat vaikuttavan kokonaiskuvan yhteisvoimin suoritetusta
pelastusoperaatiosta.
Sotaelokuvaksi
Dunkirk on hyvin erikoinen. Se ei
sisällä käytännössä lainkaan perinteisiä tulitaisteluja, eikä natsisotilaita
edes kuvata, saati sitten demonisoida pienimmässäkään määrin. Sen sijaan fokus
pysyy tiukasti kiinni brittipäähenkilöissä ja näiden henkiinjäämiskamppailussa
syöksypommituksia, torpedoiskuja, uppoavia aluksia ja meren aaltoja vastaan.
Tässä ratkaisussa ilmentyy hienolla tavalla ohjaajan kyky jäsentää visionsa
johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi, josta on karsittu kaikki tarpeeton.
Keskittämällä huomion selviytymistaisteluun ja jättämällä pahuuden voimat
kasvottomiksi Nolan luo uudenlaisen sodankuvauksen, jonka tematiikka on
ajatonta ja universaalisti koskettavaa. Dunkirk
muistuttaa lajityypillisesti melkeinpä enemmän katastrofielokuvaa kuin
perinteistä sotafilmiä, millä korostetaan tarinan sanomaa: kriisin hetkellä
selviytyminen itsessään on voitto.
Verraten
hillitystä sodankuvauksesta huolimatta kyseessä on silti ehta Nolan-spektaakkeli
täynnä näyttäviä kohtauksia ja jännitystä. Nolan on mestarillinen
tunnelmanluoja, jonka erikoisalaa on voimakkaiden tunnetilojen nostattaminen
katsojassa kuin painekattilassa konsanaan, kunnes dramaattinen tilanne
huipentuu ja seuraa katarttinen tunteiden purkautuminen. Tämä piirre on vahva
myös Dunkirkissa, tosin sillä
erotuksella, että piinaavaa ahdistusta ja epätoivon tunnetta kasvatetaan lähes
herkeämättä koko elokuvan ajan. Toivonpilkahdukset jäävät usein lyhyiksi ja
saavat väistyä seuraavan traagisen käänteen tieltä. Ahdistavaa tunnelmaa
luodaan muun muassa klaustrofobiaa lietsovilla kohtauksilla, joissa sotilaat
jäävät loukkuun aluksiinsa, sekä alati läsnä olevalla pahaenteisellä
musiikilla. Hans Zimmerin laatima
soundtrack keskittyy synkkään tunnelmointiin ja sisältää nerokkaan piinaavia
elementtejä, kuten pommikoneiden ujellusta ja laivojen hälytyssireenejä
muistuttavia ääniä.
Tunnelmaa
raskauttaa myös hahmoista kumpuava toivosta luopumisen ilmapiiri. Vaikka sodan
lopputuloksen tietääkin, on silti värisyttävää kuunnella brittiupseerien
juttelevan, kuinka Churchill toivoo saavansa edes murto-osan sotilaista
takaisin Englantiin viimeistä puolustustaistelua varten. Rivisotilaista
puolestaan on aistittavissa vuoroin kuoleman kauhu, vuoroin turtuneisuus
ympäröivään väkivaltaan. Vierustoverit saattavat räjähtää pommituksissa taivaan
tuuliin, mutta siihen on jo totuttu. Haavoittuneet pyritään kuitenkin
pelastamaan ensi tilassa, sillä yhtäkään ihmishenkeä ei haluta menettää
taistelutta.
Nolan käyttää
varsinkin elokuvan alussa tehokeinona dialogin vähyyttä ja antaa kuvan puhua
puolestaan. Näin syntyy genreen nähden poikkeuksellisen harras tunnelma, ja
samalla estyy yksittäisten sotilashahmojen nouseminen turhan tärkeiksi
persooniksi. Dunkirk keskittyy
yksittäisten sankareiden sijaan kollektiiviseen selviytymistarinaan ja
tapahtumien kokonaiskuvaan. Toki joukkoon mahtuu myös yksilöllisiä urotöitä,
mutta niin mahtuu myös surullisia, antisankarillisia tekoja. Kaikki nämä
esitetään osana katkeransuloista kokonaisuutta, jossa yksittäisiä
ihmiskohtaloita tärkeämmäksi nousee näiden yhteinen selviytyminen ja kokonaista
kansakuntaa yhdistävä solidaarisuuden tunto.
Myös
näyttelijävalinnat on tehty yllä mainittuja periaatteita mukaillen. Tarinan
keskiössä on joukko tuoreita kasvoja, kuten elokuvadebyyttinsä tekevä Fionn Whitehead, BBC:n Sodasta ja rauhasta (2016) tutut Aneurin Barnard ja Jack Lowden sekä villinä korttina laulaja Harry Styles. Kokemusta näyttelijäkaartiin tuovat vanhemman polven
konkarit Mark Rylance ja Kenneth Branagh sekä Nolanin
luottomiehiin kuuluvat Tom Hardy ja Cillian Murphy. Roolisuoritukset ovat
takuuvarmaa tavaraa, mutta elokuvan yleisen linjan mukaisesti kukaan ei varasta
show’ta itselleen. Mikä tärkeintä, nimettömiksi jäävien nuorukaisten kasvot
tuntuvat aidosti uusilta ja tuntemattomilta.
Dunkirk on toisaalta tyypillinen,
toisaalta erilainen elokuva Nolanin tuotannossa. Siitä löytyvät ohjaajalle
tunnuksenomaiset piirteet, kuten tapahtumien ajallisilla suhteilla kikkailu, tajunnantäyttävällä
intensiteetillä tunnelmaa luova musiikki ja autenttisuudesta tinkimättömät ”set
piece” -kohtaukset. Niinpä Dunkirk on
luontevaa jatkumoa ohjaajan filmografialle ja tarjoaa faneille juuri sitä, mitä
Nolan-elokuvalta odotetaankin. Samalla se on kuitenkin Nolanin tähänastisista
töistä vakavin ja taideteoksena kunnianhimoisin. Vähäeleisyys ja -puheisuus
sekä äärimmäisen tarkkaan rajattu näkökulma antavat tilaa paitsi
tunnelmoinnille myös katsojan omille ajatuksille, joita sotahistoriallisen tapahtuman
yllättävä käsittelytapa herättää.