Arvostelu: Idän pikajunan arvoitus (2017)

Ratkaistuaan rikoksen Jerusalemissa etsivä Hercule Poirot päätyy matkustamaan Idän pikajunalla Istanbulista kohti Lontoota mitä erikoisimman matkustajajoukon kanssa. Poirot aikoo ottaa matkustuksen loman kannalta, mutta kuinka ollakaan, junassa tapahtuu murha. Kun lumivyöry vielä pysäyttää junan etenemisen muutamaksi päiväksi, ei belgialaisetsivälle jää muutakaan tekemistä kuin tapauksen ratkaiseminen. Näin alkaa Idän pikajunan arvoituksen selvitys. Edessä on useita kuulusteluja, johtolankojen seuraamista ja enemmän kuin muutama yllättävä paljastus, kunnes Poirot on koonnut palapelin päässään ja latelee päätelmänsä tiskiin.

Elokuva alkaa hauskalla ja vauhdikkaalla Jerusalem-prologilla, jossa Poirot selvittää uskonnollisen arvoesineen varkautta. Alun kohtauksissa on vahvasti humoristinen vire, ja päähenkilön koominen omalaatuisuus tuodaan heti esille. Kevyt ote tuo hetkellisesti mieleen Guy Ritchien mainiot Sherlock Holmes -filmatisoinnit. Tarinan edetessä ja synkistyessä huumori jää kuitenkin hiljalleen taka-alalle. Kerronta keskittyy loppua kohden lähinnä kylmäkiskoiseen juonenkuljetukseen, ja elokuva menettää hivenen charmiaan. Onneksi juonessa kuitenkin riittää käänteitä viimehetkille saakka.

Ohjaaja Kenneth Branagh näyttelee itse elokuvan pääroolin, ja hän onkin mainio Poirot — ylevä ja hyvätapainen, mutta samalla huvittavan suorapuheinen. Valtaosa elokuvan huumorista pulppuaa tämän englantia ranskalaisittain vääntävän eksentrikon oikuista. Poirot’lla on ainoastaan pari turhalta tuntuvaa kohtausta, joissa etsivä katselee valokuvaa vanhasta rakastetustaan hakien tältä lohtua ja apua tilanteeseensa. Tällä halutaan tuoda päähenkilöön lisää syvyyttä, mutta kuvan naisen ja Poirot’n yhteistä historiaa ei avata lainkaan, joten yritys jää pinnalliseksi.

Branagh on ympäröinyt itsensä useilla tähtinäyttelijöillä aina Daisy Ridleystä Johnny Deppiin ja Judi Denchiin. Tähtitiimiä on mukava katsella, mutta näin taitavaa kaartia olisi suonut hyödynnettävän enemmänkin. Osa hahmoista saa niin vähän ruutuaikaa, ettei heihin ehdi tutustua tai muodostaa kunnollisia luonnearvioita. He jäävät lähinnä koukeroisen juonen pelinappuloiksi, minkä vuoksi loppuratkaisu ei herätä suuria tunteita ketään kohtaan. Henkilöhistorioita valottavat flashback-kohtaukset olisivat tuoneet hahmoihin kaivattua inhimillisyyttä.

Elokuvan dialogi vaikuttaa paikoin siltä kuin se olisi napattu romaanista sellaisenaan, ja jotkut vuorosanat tuntuvat näyteltyinä jokseenkin teatraalisilta. On pitkälti katsojan mieltymyksistä kiinni, pitääkö tätä heikkoutena vai arvostaako elokuvan uskollisuutta vanhojen kertomusten tyylille. Sama pätee toki myös yllä mainittuun henkilöhahmojen yksiulotteisuuteen, joka sekin tältä kantilta ajateltuna kuuluu asiaan. Ainakin Branagh on luonut elokuvan, joka tuntuu aidosti vanhanaikaiselta salapoliisitarinalta, niin hyvässä kuin pahassa.

Idän pikajunan arvoitus on viihdyttävä ja visuaalisesti tyylikäs elokuva, jota voi suositella perinteisten dekkaritarinoiden ja ylipäänsä mysteerielokuvien ystäville. Se pelaa liikaa varman päälle noustakseen klassikoksi omilla ehdoillaan, mutta tekee toisaalta kunniaa lajityypilleen. Potentiaalia tässä olisi ollut parempaankin, mutta ehkäpä ohjaaja kasvattaa panoksia tulevassa, erittäin tervetulleessa jatko-osassa Kuolema Niilillä.