Rian
Johnsonin kynäilemä
ja ohjaama Star Wars: The Last Jedi jatkaa suoraan
siitä, mihin vuoden 2015 nostalgiapaukku The Force Awakens jäi. Sarjan
uusi pääsankaritar Rey on vihdoin löytänyt Luke Skywalkerin ja pyytää tältä apua
Voiman hallitsemisessa sekä taistelussa Ensimmäistä Ritarikuntaa vastaan. Vastarinta
vetelee viimeisiään ja toivosta luopunut galaksi tarvitsee legendaarista
jedimestaria kääntämään sodan kulun.
Elokuvan
verkkaisesti etenevä pääjuoni on seuraavanlainen: Vastarinta on evakuoinut
miehistönsä tukikohdastaan ja pakenee avaruudessa Ritarikunnan laivastoa, joka
jäljittää heitä valonnopeudella tehtyjen hyppyjenkin läpi. Polttoaineen
vähetessä ja miestappioiden kasvaessa murskaaviksi toivon kipinä uhkaa sammua,
mutta puolustuskyvyttömät vastarintalaiset eivät voi kuin jatkaa pakomatkaa ja
odottaa apua.
Päähenkilöt
ovat tällä kertaa suuren osan ajasta erillään ja heillä on omat sivujuonensa. Kun
Leia ja rämäpäinen X-Wing-pilotti Poe yrittävät pitää Vastarinnan rippeet
elossa, lähtee Finn BB-8-droidin ja Rose-nimisen uuden hahmon kanssa
sabotoimaan vihollisten jäljitinteknologiaa. Pääpahiksen virkaa toimittava Kylo
Ren puolestaan on vajonnut yhä syvemmälle pimeyteen ja aikoo todistaa arvonsa ylijohtaja
Snokelle tuhoamalla Vastarinnan.
Hahmoista
useimmat joutuvat tarinan edetessä puntaroimaan vakaumuksiaan ja kasvamaan omiin
rooleihinsa tulevissa koitoksissa. Jopa vanha jedimestari Skywalker oppii
jotain uutta kamppaillessaan sisäisten demoniensa kanssa. Nämä yksilölliset
kasvutarinat ajavat pääjuonen edelle ja ovat elokuvan parasta antia. Karismaattisesta
näyttelijäkaartista etenkin Adam Driver
tekee loistotyötä ristiriitaisten tunteidensa riivaamana Kylo Reninä.
Kiinnostavimmat
hetket nähdäänkin Reyn ja Kylon välillä. Rey joutuu kohtaamaan kovia totuuksia,
jotka hämärtävät hänen mustavalkoisia käsityksiään hyvästä ja pahasta. Kylosta
puolestaan muovautuu yhä inhimillisempi hahmo, jota kohtaan tuntee väkisinkin sympatiaa.
Molempien tasapainoillessa valon ja pimeyden välillä on jännittävää arvuutella,
saako toinen käännytettyä toisen puolelleen. Ratkaisu on lopulta
yllättävyydessään yksi elokuvan kohokohdista.
Tarinan
synkkyydestä huolimatta The Last Jedi on täynnä huumoria. Reteä ote on
tärkeä osa sarjan charmia, eikä uusinkaan elokuva onneksi ota itseään liian
vakavasti. Paikoin yliampuva slapstick-komiikka yhdistettynä uusien
CGI-eläinlajien määrään saa leffan kuitenkin välillä tuntumaan liikaa koko
perheen elokuvalta. Uusista otuksista pikkuruiset porgit ovat eittämättä hauska
lisäys, mutta vähempikin olisi tällä saralla riittänyt.
The
Last Jedin
pahin hutilaukaus on kuitenkin Finnin ja Rosen sivujuoni, joka jää lopulta
melko turhaksi ja on muutenkin elokuvan vaivaannuttavampaa osastoa.
Kaiken
kaikkiaan The Last Jedi on laadullisesti epätasaisempi kuin The Force
Awakens, mutta yltää huippukohdissaan todella korkealle. Elokuva peilailee
juonellisesti alkuperäistrilogian tilanteita, mutta rikkoo jatkuvasti
odotuksia, mikä tekee katselusta jännittävää. Synkän tarinan ja raskaiden
teemojen vastapainoksi The Last Jedi tarjoaa runsaasti huumoria,
tyylikästä toimintaa ja visuaalista loistoa — siis taattua viihdettä koko
pitkän kestonsa ajaksi.