Arvostelu: Three Billboards Outside Ebbing, Missouri (2017)

Martin McDonagh’n ohjaama ja käsikirjoittama Three Billboards Outside Ebbing, Missouri oli viime vuoden parhaita elokuvia. Kiitosta ja palkintoja sateli muun muassa käsikirjoituksesta ja loistavasta näyttelytyöstä. Katsoin leffan vastikään uudestaan Blu-rayltä ja inspiroiduin pohtimaan, mikä Three Billboardsista oikein tekee niin erinomaisen kuin se on.

Elokuvan lähtökohta on seuraava: Frances McDormandin esittämä Mildred Hayes on menettänyt teini-ikäisen tyttärensä raiskausmurhan uhrina, mutta rikos on jäänyt selvittämättä. Seitsemän kuukautta myöhemmin surun runtelema nainen päättää vuokrata tien varresta kolme mainostaulua, joiden provokatiivisilla teksteillä hän julkisesti haastaa pikkukaupungin poliisilaitoksen ja erityisesti sheriffi Willoughbyn (Woody Harrelson) tekemään asialle jotain. Kun media uutisoi tempauksesta, alkaa Mildredin ja poliisivoimien välinen sota, jonka välikappaleiksi joutuvat niin mainostoimiston pitäjä kuin Mildredin työkaverikin.

Kaupungin asukkaiden sympatiat ovat vakavasti sairaan sheriffi Willoughbyn puolella, joten Mildred ajaa asiaansa pitkälti yksin. Hänen poikansa kärsii mediamyllytyksen tuomasta julkisuudesta eikä haluaisi muistella siskonsa kohtaloa, ja myös väkivaltainen ex-mies eli kuolleen tyttären isä vastustaa Mildredin tempausta. Virkavallan edustajista Willoughbyn hanakin puolustaja on Sam Rockwellin näyttelemä Dixon, yhä äitinsä kanssa asuva, rasistinen ja hieman yksinkertainen poliisi.

Three Billboardsin vahvuuksiin lukeutuvat erityisesti musta huumori ja upeasti luodut henkilöhahmot, joiden lisäksi myös kaunis musiikki ja kuvaus ansaitsevat maininnan. Mitä huumoriin tulee, se on piristävän epäkorrektia ja iskee täten allekirjoittaneen nauruhermoihin äärimmäisen hyvin. Martin McDonagh’n huumori on myös paikoin todella pöhköä ja sekoittuu kavahduttavasti kuvattuun väkivaltaan kutkuttavalla tavalla. Jos siis vaikkapa Coenin veljesten tuotokset ovat iskeneet sinuun hyvin, on tämäkin silloin must see -osastoa.

Makeiden naurujen lisäksi elokuva tarjoaa kuitenkin myös harvinaisen laadukasta ja puhuttelevaa draamaa. Kuten yleensä parhaiden draamojen kohdalla, Three Billboardsin keskiössä ovat uskottavat ja inhimilliset henkilöhahmot. He ovat realistisen kompleksisia ihmisiä eivätkä mitään yhden ominaisuuden määrittelemiä silkkoja hyviksiä tai pahiksia.

Oikeutta hinnalla millä hyvänsä tavoitteleva Mildred itse on rivo suustaan ja rikkoo useaan otteeseen lakia, hyvistä tavoista puhumattakaan. Hän myös kärsii surunsa lisäksi tunnontuskista, koska ei ole ollut mikään täydellinen äiti ennen tyttärensä kuolemaa. Toisaalta taas aluksi negatiivisessa valossa esitetyistä hahmoista näytetään pehmeämpikin puoli, ja erityisesti junttipoliisi Dixon käy läpi melkoisen kasvumatkan tarinan kuluessa.

Hahmojen väliset kanssakäymiset ovat usein täynnä inhimillisyyttä ja lähimmäisenrakkautta, vaikka kyseessä olisi vastakkainasettelutilanne. Oikeastaan Mildred ei edes pidä esimerkiksi Willoughbyä vihollisenaan tai syytä tätä henkilökohtaisesti mistään, vaikka mainostaulujen teksteistä voisi niin päätellä. Koko hänen taistelunsa on pikemminkin epätoivoinen keino kapinoida elämän epäreiluutta vastaan ja selvitä musertavasta surusta, joka lapsen kuolemasta seuraa.

Elokuva onkin tragikomedia, jonka pohjavireenä toimii koomisista elementeistä huolimatta mittaamaton suru. Mildredin kova ulkokuori rakoilee aika ajoin, jolloin pintaan pääsevät syvä kipu ja lohduttomuus, joita Frances McDormand tulkitsee sanalla sanoen pysäyttävästi. Myös muilla hahmoilla on tunteelliset hetkensä ja monessa kohtauksessa liu’utaan todella sulavasti tunnetilasta toiseen, esimerkiksi raivosta tai koomisesta tunnelmasta menetyksen tuskaan ja kyyneliin.

Yksi Three Billboardsin ihmeellisimmistä piirteistä onkin se, kuinka vaivattomasti ohjaaja yhdistelee tragediaa ja komediaa ja saa alati vaihtuvat tunnelmat vain tehostamaan toisiaan. Toinen viehättävä piirre tarinassa on se, että mustavalkoiset asetelmat murretaan ja katsoja saadaan tuntemaan myötätuntoa lähes jokaista elokuvan henkilöhahmoa kohtaan. Tästä saa kiittää sekä loistavaa käsikirjoitusta että fantastisia näyttelysuorituksia, ja niinhän on tehtykin.

Three Billboards Outside Ebbing, Missouri on siis inhimillisyyttä pursuava, riipaisevan koskettava draama, joka välittää tehokkaasti humaanin sanomansa: viha synnyttää lisää vihaa. Samalla se on myös hävyttömän hauska, poliittiselle korrektiudelle pyllistävä musta komedia. Vaikka Martin McDonagh’n esikoispitkä eli Kukkoilijat (In Bruges, 2008) on yksi kaikkien aikojen suosikeistani rikoskomedian saralla, on Three Billboards silti miehen paras työ tähän asti ja lupaa erittäin hyvää ohjaajan tulevaisuudelle.

Lopuksi mainittakoon, että ainakin CDON:ilta ostetun Blu-rayn extroista löytyy making of -dokumentin lisäksi myös McDonagh’n Oscar-palkittu lyhytelokuva Six Shooter (2004), joka niin ikään on mainio musta komedia. Todella sisältörikas Blu-ray-julkaisu siis kyseessä elokuvien keräilijöille.