Will
Smith on LAPD:n katukyttä
Daryl Ward, joka on vasten tahtoaan joutunut Joel Edgertonin esittämän Nick Jakobyn pariksi. Nick on
Yhdysvaltojen historian ensimmäinen örkkipoliisi, jota syrjivät niin työyhteisö
kuin lajitoveritkin. Kaksikon on kuitenkin hitsauduttava yhteen, kun he
joutuvat keskelle haltijanoitien välistä selkkausta, jossa vaakakupissa on koko
maailman kohtalo.
Pelastettuaan salaperäisestä
noitaporukasta karanneen Tikka-nimisen haltijatytön Ward ja Jakoby joutuvat
suojelemaan tätä ja estämään vaarallisen taikasauvan joutumisen vääriin käsiin.
Nyrkit heiluvat ja aseet laulavat vähän väliä, sillä perässä ovat pahisnoidan
tapporyhmän lisäksi niin jengiläiset kuin FBI:n taikuusyksikön agentitkin.
Käynnistyttyään kunnolla Bright koostuu pitkälti
toimintakohtauksista, joiden välillä vain hengähdetään. Sankarit pakenevat
takaa-ajajiaan katujen ja yökerhojen läpi, ja miljöö toisensa jälkeen ammutaan
seulaksi. Räiskintä ja akrobaattiset käsirysyt pitävät elokuvan riittävän
viihdyttävänä loppuun saakka, vaikka eivät juuri erotu toimintaleffojen yleisestä
tarjonnasta.
Toimintaa todella tarvitaankin, sillä
muilta osin elokuva ei liiemmin sykähdytä. Brightin
fantasiamaailmassa olisi runsaasti potentiaalia aidosti mielenkiintoisille
tarinoille, mutta se heitetään hukkaan. Maailman historiaa ja mytologiaa ei
selitetä tarpeeksi, joten Pimeyden Lordin paluu ja profetioiden toteutumiset
jäävät päälleliimatuksi hömpäksi. Puolivillaiset fantasiaelementit ja yleinen
koomisuus saavat Brightin tuntumaan kaiken kaikkiaan hölmöltä, eikä
elokuvan tarjoamaan kuvitelmaan voi uppoutua tosissaan.
Myös vaihtoehtoinen yhteiskuntajärjestys on
laiskasti luotu. Gangsteriörkit huppareineen ja lippalakkeineen on mallinnettu
suoraan stereotyyppisten tummaihoisten kovisten pohjalta ja rinnasteisuus on karmaisevan
läpinäkyvää. Saarnaava rasisminvastaisuus on jo alkuminuuteilla todella
itsetietoista ja vaivaannuttavaa, eikä elokuvaa voi tältäkään osin ottaa
vakavasti. Poliittisena kannanottona elokuva siis ampuu itseään jalkaan.
Mikä siis neuvoksi, jos mitään ei voi
ottaa tosissaan? Paras taktiikka on suhtautua kaikkeen huumorilla, sillä
parodisesti tulkittuna Bright avautuu
parhaiten. Se pursuaa esimerkiksi kyttäleffojen kliseitä, mutta muka-vakavistakin
kohtauksista välittyy vahva kieli poskessa tekemisen meininki. Myös Will
Smithin roolisuoritus kovana katukyttänä tuntuu lähinnä ironisoivan kuluneita
hahmotyyppejä. Kaiken kaikkiaan elokuvaa katsoessa tuntuu usein siltä kuin
tekijät itsekin nauraisivat koko tarinalle. Max Landisin käsikirjoitus onkin tulkinnasta riippuen joko
umpisurkea tai todella nokkela.
Kriitikoiden
haukkuman Suicide Squadin jälkeen Bright on ohjaaja Ayerille melkoinen
riski. Lopputuloksessa ei ole kauheasti juhlimista, mutta aivan toivottomastakaan
tapauksesta ei ole kyse. Kun elokuvaa ei edes yritä ottaa vakavasti, se toimii
mukiinmenevänä viihteenä ja parhaimmillaan — tai pöljimmillään — jopa
naurattaa. Nähtäväksi jää, mihin suuntaan Ayer vie leffan jatko-osan, jonka
Netflix on jo tilannut. Toivon mukaan Smith ja Edgerton palaavat ruudulle
puhtaan buddy cop -komedian merkeissä, sillä vakavammat tarina-aihelmat
herättävät näissä puitteissa vain myötähäpeää.