keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Arvostelu: The Shape of Water (2017)

Guillermo del Toron uusin aikuisten satu The Shape of Water on viime aikojen menestyneimpiä elokuvia. Menneenä keväänä se oli muun muassa ehdolla 13:lle Oscar-palkinnolle ja voitti niistä neljä, mukaan lukien parhaan elokuvan pystin. Saavutus on sikäli yllättävä, ettei ”mykän naisen ja amfibisen humanoidin välinen fantasiaromanssi” ole ihan se tyypillisin Oscar-voittajan kuvaus. Siitä kuitenkin on kysymys, ja jos elokuva kuulostaa omituiselta, niin sitä se onkin.

1960-luvun Amerikkaan sijoittuvan tarinan lähtökohta on seuraava: Elisa Esposito (Sally Hawkins) on salaisessa tutkimuslaitoksessa työskentelevä mykkä siivooja, jonka rutinoitunut elämä saa yhtäkkisen piristysruiskeen, kun laitokseen tuodaan Etelä-Amerikan vesistöistä vangittu vaarallinen olento (Doug Jones). Nämä kaksi alkavat näet tutustua ja hiljalleen ihastua toisiinsa yhteisten ruokailuhetkien ja viittomakielen opettelun merkeissä — muilta salassa tietenkin.

Sivuhahmoihin kuuluvat Elisan puhelias työkaveri Zelda (Octavia Spencer), naapurissa asuva yksinäinen mainospiirtäjä ja uskottu ystävä Giles (Richard Jenkins), vesiolennon tutkimuksia johtava tohtori Hoffstetler (Michael Stuhlbarg) sekä turvatoimista vastaava sadistinen eversti Strickland (Michael Shannon). Viimeksi mainittu on valmis vaikka tappamaan mystisen olennon, kunhan sen salaisuudet eivät vain päädy Neuvostoliiton käsiin.

The Shape of Water on tunnelmallinen katselukokemus, jossa satumainen visuaalinen tyyli yhdistyy 60-luvun Yhdysvaltojen ajankuvaukseen. Kylmän sodan ja rotusyrjinnän kaltaiset teemat sitovat tarinaa historian realiteetteihin, vaikka se muuten tuntuukin puhtaalta fantasialta. Lumoavaa tunnelmaa luovat niin elokuvan upea väripaletti kuin Alexandre Desplat’n säveltämä Oscar-palkittu musiikkikin.

Erilaisuuden kohtaaminen ja rajoja rikkova rakkaus ovat elokuvan temaattista ydintä. 60-lukulainen miljöö on sikäli toimiva valinta näitä ajatellen, ettei yleinen ilmapiiri ole vielä suotuisa juuri minkäänlaista erilaisuutta kohtaan. Tämä tekee päähenkilöiden romanssista erityisen vallankumouksellisen ja korostaa sen symbolisia merkityksiä. Mutta vaikka sanoma on humaani ja tarina omalla tavallaan suloinen, ei kyseessä ole mikään söpö prinsessasatu, vaan raju ja groteski aikuisten fantasia.

Vesiolentoa ei missään vaiheessa kokonaan inhimillistetä, vaan se jätetään tarkoituksella hieman karmivaksi petoeläimeksi. Näin hahmo säilyttää salaperäisyytensä loppuun asti, eikä sen olemuksen suhteen tehdä kompromisseja. Joko tunnet myötätuntoa otusta kohtaan sellaisena kuin se on tai sitten et. Mykälle Elisalle puhekyvytön humanoidi tarkoittaa tasavertaista kumppania, joka ei näe hänessä puutteita. Katsoja puolestaan jää samaistumiskohteiden puuttuessa suhteen ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, eikä romanssi iske tunteisiin toivotulla tavalla.

Siitäkin huolimatta rakkaustarinan kehittely on elokuvan mielenkiintoisinta antia. Päähenkilö Elisan näkökulmasta poikettaessa meno käy paikoin tylsemmäksi. Esimerkiksi neuvostovakoiluun liittyvä sivujuoni tuntuu lähinnä tilkkeeltä tärkeämpien kohtausten välissä. Elokuvan alkupuoliskon salaperäisyyden haihduttua koko homma olisikin voitu viedä maaliin piirun verran nopeammin.

The Shape of Water on siis visuaalisesti hurmaava ja kaikessa outoudessaan kiehtova elokuva, jonka tarina jää kuitenkin tunteen tasolla etäiseksi. On helppo nähdä, miksi elokuvan tematiikka ja mestarillinen tekninen toteutus vetosivat Oscar-akatemiaan niinkin hyvin. Del Toron viimeisin taidonnäyte on eittämättä harvinaislaatuinen ja unohtumaton elämys, joka elokuvataiteen ystävien kannattaa kokea. Allekirjoittaneen mielessä viime vuoden parhaan elokuvan tittelistä kamppailevat kuitenkin muut leffat, kuten Dunkirk, Blade Runner 2049 ja Three Billboards Outside Ebbing, Missouri.