Arvostelu: Green Book (2018)

Komediakonkari Peter Farrelly on uransa aikana ohjannut muun muassa Jim Carreyn ja Ben Stillerin tähdittämiä hömppäleffoja yhdessä veljensä Bobby Farrellyn kanssa. Esimerkiksi elokuvat Nuija ja tosinuija (1994), Sekaisin Marista (1998) ja Me kaksi & Irene (2000) ovat veljesten käsialaa. Uusimman elokuvansa Green Bookin Peter Farrelly on kuitenkin ohjannut yksin. Ensimmäinen itsenäinen ohjaustyö on mennyt nappiin, sillä elokuva on yksi tämän palkintokauden suosikeista. Viisi Oscar-ehdokkuutta haalinut draamakomedia on voittanut jo kovia palkintoja muissa gaaloissa.

Tositarinaan perustuva Green Book sijoittuu Yhdysvaltoihin vuoteen 1962. Elokuvan päähenkilö on Tony Vallelonga eli ”Tony Lip” (Viggo Mortensen), amerikanitalialainen köyhää elämää viettävä perheenisä, joka työskentelee yökerhon portsarina. (Vallelonga oli myöhemmin myös näyttelijä ja esiintyi muun muassa tv-sarjassa The Sopranos.) Lempinimi ”Tony Lip” viittaa miehen kykyyn selvitä kiperistä tilanteista ”jauhamalla paskaa”, mutta yhtä usein hän ratkoo ongelmia nyrkeillään.

Kun työpaikka menee remonttiin, Tonyn on pestauduttava mustan konserttipianistin Donald ”Don” Shirleyn (Mahershala Ali) autonkuljettajaksi elättääkseen perheensä. Shirley on lähdössä uhkarohkealle kiertueelle Yhdysvaltojen syvään etelään, missä rotuerottelu on vielä voimissaan. Hän tarvitsee kuskikseen henkilön, joka pystyy tarvittaessa toimimaan myös turvamiehenä. Tony sopii hommaan kuin nakutettu, joskin asiassa on yksi mutta: hän on itsekin rasisti.

Kaksikon matkustellessa keikkakaupungista toiseen päätyvät he usein kiperiin tilanteisiin Donin kohtaaman syrjinnän vuoksi. Rotuerottelu pöyristyttää katsojan lisäksi myös Tonya, joka pelastaa pomonsa monista pahoista paikoista ja joutuu samalla muuttamaan omia näkemyksiään.

Segregaation ohella elokuvassa ruoditaan Don Shirleyn identiteettikriisiä. Huipulla on yksinäistä, kuten sanotaan, eikä menestyvä muusikko oikein tiedä, mihin joukkoon kuuluu. Muista afroamerikkalaisista hänet erottaa korkea koulutustaso ja varakkuus, kun taas valkoihoisille hän on sivistyneisyydestään huolimatta vain ”mutiainen”. Don on myös vieraantunut ”oman väkensä” elämäntyylistä, joten Tony päättää jokseenkin ironisesti tutustuttaa tätä mustien kulttuuriin. Vastaavasti Don yrittää opettaa sivistymätöntä Tonya hyville tavoille, mistä seuraa monia koomisia hetkiä.

Parivaljakon välinen kanssakäyminen on riemukasta seurattavaa. Siitä kiitos kuuluu loistavalle käsikirjoitukselle, jonka Farrelly on väsännyt yhdessä Brian Currien ja Tony Lipin pojan Nick Vallelongan kanssa, sekä onnistuneelle roolitukselle.

Viggo Mortensenin karismaattisesti tulkitsema Tony Lip on uskomattoman valloittava persoona. Hän on niin maanläheinen mies kuin olla voi, hieman tietämätönkin, mutta huokuu silti itsevarmuutta ja viihtyy omissa nahoissaan. Mortensen on myös sisäistänyt amerikanitalialaisen puhetyylin hämmästyttävän hyvin.

Don Shirley on Tony Lipin vastakohta: hieman snobi taiteilijapersoona, jolla ei aina ole kosketusta todellisuuteen. Myös Ali on roolissaan mainio, ja tähtikaksikon kemia on elokuvan kantava voima. Molemmat näyttelijät ovat ehdolla Oscareille, Mortensen pääosasta ja Ali sivuosasta, ja etenkin Viggolle soisi mielellään uran ensimmäisen voiton — Alillahan on jo yksi pysti plakkarissa parin vuoden takaisesta Moonlightista.

Green Book on koskettava ja hauska kuvaus siitä, kuinka kahden täysin erilaisen ihmisen kohtaamisesta syntyy ystävyys, joka jättää molempiin lähtemättömän jäljen. Vakavista aihelmista huolimatta kyseessä on todellinen hyvän mielen elokuva, jonka aikana nauru on herkässä ja tunnelma katossa loppuun asti. Näin hienoa ja sydäntä lämmittävää tarinaa ystävyydestä ei ole valkokankailla nähty sitten vuoden 2011 ranskalaiselokuvan Koskemattomat, jolle Green Book onkin oiva henkinen jatko-osa.