Arvostelu: Darkest Hour (2017)

Englantilaisohjaaja Joe Wrightin viimeisin elokuva Darkest Hour kuvaa Winston Churchillin pääministerikauden alkua vuonna 1940, jolloin natsi-Saksa vyöryi läntisen Euroopan yli. Kun Churchill valittiin liennytyspolitiikkaa harjoittaneen Neville Chamberlainin seuraajaksi, ei hänellä ollut edes oman konservatiivipuolueensa luottamusta, kuninkaasta puhumattakaan. Miehen vankkumaton taistelutahto Hitleriä vastaan tekisi hänestä kuitenkin vielä kansallissankarin.

Darkest Hourin pääosassa nähdään rankasti maskeerattu Gary Oldman, jota ei meinaa maskin alta tunnistaa omaksi itsekseen. Muissa keskeisissä rooleissa nähdään Lily James Churchillin sihteeri Elizabeth Laytonina, Stephen Dillane ulkoministeri lordi Halifaxina, Ronald Pickup Chamberlainina ja Ben Mendelsohn kuningas Yrjö VI:na.

Darkest Hour ei kaksituntisen kestonsa aikana turhaan rönsyile suuntaan tai toiseen. Anthony McCartenin (The Theory of Everything, Bohemian Rhapsody) käsikirjoittama tarina keskittyy tiukasti Churchillin ensimmäiseen kuukauteen pääministerinä touko-kesäkuussa 1940. Churchill joutui suoraan keskelle katastrofaalista tilannetta, sillä sadattuhannet liittoutuneiden sotilaat jäivät pian saksalaisten piirittämiksi Ranskan pohjoisrannikolla.

Elokuvassa seurataan Churchillin jääräpäistä toimintaa äärimmäisen epätoivoisena aikana. Hänen sotakabinettinsa jäsenet ajavat yhä liennytyspolitiikkaa ja uskovat Saksan antavan Britannialle armeliaat rauhanehdot, mutta Churchill ei ole niin naiivi. Hän kieltäytyy myöntämästä tappiota, nostattaa taisteluhenkeä puheillaan ja vannoo Britannian jatkavan vastarintaa loppuun asti estääkseen Hitlerin maailmanvalloituksen. Jatkuvat takaiskut laittavat kuitenkin pääministerin uskon koetukselle ja saavat hänet epäilemään päätöksiään. Suurin kamppailu käydään lopulta hänen omassa mielessään, mikä välittyy Oldmanin näyttelysuorituksesta hienosti.

Darkest Hour oli vuosi sitten ehdolla kuudelle Oscarille, joista se voitti parhaan miespääosan ja maskeerauksen palkinnot. Pystit menivät kiistatta oikeaan osoitteeseen, sillä uskomattoman taitavasti maskeerattu Oldman tekee myös kerrassaan upean Churchill-imitaation ja tuo suurmiehen hahmoon mukavasti inhimillisyyttä.

Siihen nähden, että elokuvan dramaattisimmat hetket sijoittuvat parlamenttitalolle ja sotakabinetin kokoushuoneeseen, se on todella tunnelmallinen ja mukaansatempaava. Kuvatun ajanjakson rajaaminen muutamaan viikkoon on erittäin onnistunut ratkaisu, kuten on sekin, että elokuva keskittyy käytännössä täysin käsillä olevaan kriisiin eikä lähde turhille sivuraiteille esimerkiksi Churchillin henkilökohtaisen elämän tiimoilta.

Elokuva myös piirtää ristiriitaisesta historiallisesta hahmosta melko mutkattoman kuvan kansakunnan pelastajana, mikä osaltaan lisää tarinan vetovoimaa. Onpa loppuvaiheilla otettu hieman taiteellisia vapauksiakin eräässä metroon sijoittuvassa kohtauksessa, joka kuuluu elokuvan huippuhetkiin, muttei todellisuudessa tapahtunut. Ohjaaja on haastattelussa todennut, että kyseinen kohtaus on fiktiivinen, mutta kuvastaa ”emotionaalista totuutta”. Passaa minulle.

Darkest Hour kertoo nimensä mukaisesti synkimmästä hetkestä, jonka Iso-Britannia toisessa maailmansodassa kohtasi. Sillä hetkellä Winston Churchill oli mies paikallaan ja ohjasi koko maailman kohtaloa parempaan suuntaan. Tämän tarinan Darkest Hour kertoo suoraviivaisesti ja sykähdyttävästi. Elokuva on siis ehdottomasti suositeltavaa katsottavaa kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Vuonna 2017 julkaistiin sattumoisin toinenkin Dunkerquen evakuoinnista kertova elokuva, Christopher Nolanin Dunkirk. Nämä kaksi muodostavat oivan parin ja sopivat erinomaisesti vaikka peräkkäin katsottaviksi. Arvosteluni Dunkirkista voi lukea täältä.