Arvostelu: I Am Mother (2019)

Kesäkuinen Netflix-julkaisu I Am Mother pohdiskelee äitiyteen ja etiikkaan liittyviä kysymyksiä tieteisfiktion viitekehyksessä. Ensiesityksensä Sundancen elokuvajuhlilla saanut leffa on otettu hyvin vastaan, joskaan se ei ole kerännyt erityisen suurta huomiota.

Michael Lloyd Green ja ohjaaja Grant Sputore ovat kirjoittaneet tarinan, jonka keskiössä nähdään nuori nainen nimeltä Tytär (Clara Rugaard) sekä tämän äitinä ja kasvattajana toimiva robotti, jonka nimi on vastaavasti Äiti (Rose Byrne).

Eletään maailmanlopun jälkeistä aikaa ihmisten rakentamassa huipputeknisessä suojabunkkerissa, jonka ulkopuolelle on vielä vaarallista mennä. Alkiosta teknologian avulla kasvatettu Tytär on tiettävästi ainoa elossa oleva ihminen.

Äidin tehtävänä on suojella ihmiskuntaa ja käynnistää sivilisaatio uudelleen apokalypsin sattuessa, mutta oppiakseen ensin hyväksi kasvattajaksi se on päättänyt aloittaa yhdestä lapsesta. Bunkkerissa on kyllä säilössä 63000 alkiota, joilla väestönkasvu saadaan aikanaan käyntiin.

Äidin ja Tyttären rauhallinen yhteiselo häiriintyy ennen pitkää, kun bunkkerin ovelle saapuu haavoittunut ja apua tarvitseva Nainen (Hilary Swank). Hänen kertomuksensa maailman tilasta eivät vastaa lainkaan Äidin kertomuksia, ja niin Tytär joutuu punnitsemaan lojaliteettejaan ja selvittämään totuuden tapahtumien kulusta.

I Am Mother on australialaisohjaaja Sputoren ensimmäinen koko illan elokuva, ja sellaiseksi se onkin oivallinen teos. Mitään erityisen persoonallista elokuvassa ei kuitenkaan ole, vaan Sputore luottaa tuttuun ja turvalliseen scifi-miljööseen ja -tunnelmointiin.

Tapahtumapaikkana toimivan bunkkerin kolkot käytävät ja huoneet ovat kuin mistä tahansa tieteiselokuvan avaruusasemasta. Taustalla tunnelmaa luova musiikki on niin ikään hyvin geneeristä, mutta ajaa asiansa.

Temaattisesti I Am Mother tarttuu suuriin aiheisiin, kuten esimerkiksi äitiyden perustana olevaan altruismiin.

Kliseisempää osastoa edustaa kysymys, onko oikein tehdä moraalisia kompromisseja suuremman hyvän puolesta. Tähän liittyy myös tyypillinen vastakkainasettelu ihmisen ja koneen välillä, jossa jälkimmäinen edustaa kylmän laskelmoivaa moraalikäsitystä.

Elokuvan teemat ja alkuasetelma ovat eittämättä kiinnostavia, mutta niiden käsittely jää hieman heppoiseksi, koska I Am Mother on ensisijaisesti jännäri.

Olisi ollut mielenkiintoista nähdä vakavampaa pohdintaa siitä, millaiseksi robotin kasvattama lapsi voisi kehittyä ja mikä merkitys oikeiden vanhempien ja ihmiskontaktien puutteella olisi pidemmän päälle. Tällaisenaan elokuva on aivan yltiöoptimistinen Tyttären psyykkisen kehityksen suhteen.

Onneksi I Am Mother on trillerinäkin ihan toimiva pläjäys, jos nyt ei mitenkään ikimuistoinen. Elokuvan tunnelmassa on mukavasti vainoharhaisuutta, ja sen katselua voi suositella niin scifin kuin kevyen kauhunkin ystäville.

Tämä teksti tai muokattu versio siitä on julkaistu osana kainuulaisille sanomalehdille kirjoittamaani Striiminurkka-sarjaa, jossa teen katsauksia Netflixin tarjontaan.