Keskiviikko
27. marraskuuta oli ilon päivä miljoonille elokuvan ystäville. Martin Scorsesen uran kallein elokuva,
nuorennusteknologiaa hyödyntävä mafiaeepos The
Irishman saapui näet tuolloin Netflixiin.
Scorsesen
paluu gangsterigenren pariin olisi jo sinänsä riemujuhlan arvoinen asia, mutta
kun päärooleissa vielä nähdään legendaariset Robert De Niro, Al Pacino ja
Joe Pesci, loppuvat fanaattisimmaltakin
elokuvaintoilijalta ylisanat kesken.
The Irishman kertoo Yhdysvaltain mafialle
työskennelleestä palkkatappaja Frank Sheeranista ja tämän läheisestä suhteesta
vaikutusvaltaiseen ay-johtajaan Jimmy Hoffaan, joka katosi jäljettömiin vuonna
1975.
Elokuvan
lähdemateriaalina on toiminut Sheeranin elämästä kertova kirja I Heard You Paint Houses, jonka on
kirjoittanut Charles Brandt. Käsikirjoituksen
on puolestaan kirjan pohjalta laatinut Steven
Zaillian.
Tarinan
alussa kuormurikuskin hommia tekevä Sheeran (De Niro) tutustuu sattumalta
rikollispomo Russell Bufalinoon (Pesci) ja päätyy pian työskentelemään mafialle.
Toisessa maailmansodassa monet taistelut nähnyt Sheeran on tottunut
noudattamaan käskyjä ja ennen kaikkea tottunut tappamaan, mikä tekee hänestä
verrattoman sotilaan mafian riveihin.
Perheenlisäyksen
myötä mies alkaa tehdä yhä enemmän keikkoja kasvattaakseen tienestiään. Uutta
uraansa edistäessään hän joutuu kuitenkin varomaan, ettei astu Angelo Brunon (Harvey Keitel) kaltaisten isojen kihojen
varpaille.
The Irishmanin alku on niin tuttua Scorsesea, että tuntuu
kuin katsoisi Mafiaveljien henkistä
jatko-osaa. Päähenkilö selostaa tapahtumien kulkua katsojalle, kuvaus on
eläväistä, ja musiikki ynnä muut tehokeinot tuovat väkivaltaiseen tarinaan
toisinaan mustaa komiikkaa.
Kerrontatyyli
ja tunnelma saavat jokaisen fanin takuulla hykertelemään tyytyväisyydestä, joskin
havaittavissa on myös itseironiaa ohjaajan taholta.
Toisin
kuin monissa klassikoissa, rikollisten elämää ei oikeastaan missään vaiheessa
kuvata loistokkaana, ja 3,5-tuntinen elokuva vain synkkenee edetessään.
Toimittuaan
pitkään Jimmy Hoffan (Pacino) oikeana kätenä Sheeran joutuu punnitsemaan
lojaliteettejaan, kun mafiapomoilla menevät sukset ristiin jääräpäisen Hoffan
kanssa. Tunnelma on käsinkosketeltava Robert De Niron tulkitessa upeasti
roolihahmonsa sisäistä kamppailua.
Painokkaita
ovat myös hetket, jolloin tunteensa turruttanut ikäloppu palkkatappaja jää
yksin pohtimaan elämäänsä ja tekemään sovintoa itsensä kanssa.
Kaikesta
voi aistia, että The Irishman on
merkinnyt etenkin Scorseselle ja De Nirolle paitsi joutsenlaulua
gangsterigenrelle, myös henkilökohtaista tutkimusmatkaa sielun syövereihin.
Ohjaajalleen
tyypillisesti elokuva myös nivoutuu tiukasti yhteen Yhdysvaltain historian
kanssa ja toimii mielenkiintoisena periodidraamana. Keskiössä ovat mafian kytkökset
Jimmy Hoffaan ja tämän johtamaan Teamsters-ammattiliittoon, mutta viittauksia
löytyy muihinkin merkkihenkilöihin ja historiallisiin tapahtumiin.
Kaiken
kaikkiaan The Irishman on
Scorsese-faneille riemastuttavan tutun oloinen elokuva, jonka vakavampi ote ja romantisoimaton
gangsterielämän kuvaus todistavat kuitenkin ohjaajan kyvystä uudistaa hyväksi
todettua kaavaa. Gangsterigenre on saanut maestrolta jälleen uuden
merkkiteoksen.
Tämä teksti tai muokattu versio siitä
on julkaistu osana kainuulaisille sanomalehdille kirjoittamaani
Striiminurkka-sarjaa, jossa teen katsauksia Netflixin tarjontaan.