Living With Yourselfin on luonut tuottaja Timothy Greenberg, ja sen kaikki kahdeksan jaksoa ovat ohjanneet Little Miss Sunshine -elokuvasta
tunnetut Jonathan Dayton ja Valerie Faris.
Sarjan idea on absurdi. Ruddin näyttelemä
Miles Elliot on elämäänsä tyytymätön perusjätkä, joka työkaverinsa
suosituksesta käyttää kaikki säästönsä mullistavaan ihmehoitoon, jonka seurauksena
hänestä pitäisi tulla kuin uusi ihminen.
Toimenpide
ei kuitenkaan mene ihan suunnitellusti, ja kohta Miles joutuu kirjaimellisesti
elämään itsensä kanssa. Heitä on nimittäin nyt kaksi: alkuperäinen, innoton ja
tylsä Miles ja hänen kaikin puolin parempi klooninsa, kirkassilmäinen,
seurallinen ja karismaattinen Miles.
Komiikka
syntyy siitä, kun vanha ja uusi Miles taistelevat asemastaan ja
identiteetistään ja koettavat sopeutua kinkkiseen tilanteeseen paljastamatta kenellekään,
että heitä on enemmän kuin yksi. Paul Rudd tekee mainion suorituksen kahtena
eri versiona samasta henkilöstä.
Niin
kollegat kuin vaimokin ovat äimänä, kun mies on yhtäkkiä tarmoa täynnä ja alkaa
panostaa töihinsä ja avioliittoonsa ennennäkemättömällä innolla ja
luontevuudella. Alkuun kaikki näyttää menevän hyvin Milesien kannalta, mutta
kuinka kauan petos voi pysyä salassa?
Living With Yourself konkretisoi hupaisasti ajatuksen, että jokaisesta
ihmisestä on olemassa sekä todellinen että ideaaliversio. Kuten Miles Elliot, useimmat
meistä ovat varmaan joskus toivoneet, että voisivat ylittää itsensä ja muuttua
paremmiksi sormia napsauttamalla.
Sarja
kuitenkin muistuttaa, ettei ilmaiseksi saatu menestys tuo tyydytystä. Toinen keskeinen
sanoma taas on, ettei yhdessä elettyjä vuosia korvata noin vain aloittamalla
parisuhde puhtaalta pöydältä.
Yksi
hauska piirre sarjassa on sen pomppiva kerronta, jossa juonta seurataan
vuorotellen oikean Milesin ja klooni-Milesin näkökulmista. Myös Kate-vaimo (Aisling Bea) saa oman jaksonsa, joka
toimii olennaisena näkökulman vaihdoksena ja taustoittaa samalla sarjan
tapahtumia.
Kaiken
kaikkiaan Living With Yourself on
oikein raikas komediapläjäys, jonka nokkela loppuratkaisu jättää oven auki
jatkolle.
Lopuksi
haluan mainostaa myös Kominsky-metodin onnistunutta
paluuta. Tämä Michael Douglasin ja Alan Arkinin tähdittämä komedia kahden
papparaisen ystävyydestä ja iän tuomista ongelmista kuuluu ehdottomasti
viimevuosien suosikkeihini ja ansaitsee toisen maininnan Striiminurkassa.
”Sarjan kantava vahvuus ovat loistavat
näyttelijät ja heidän yhteispelinsä”, totesin toukokuisessa ykköskauden
arvostelussani, ja sama pätee edelleen. Douglas ja Arkin ovat huipputerässä ja sarja
onnistuu jälleen naurattamaan ja koskettamaan.
Ei
siis muuta kuin laatukomedioista nauttimaan, niin uudet kuin vanhatkin
katsojat!
Tämä teksti tai muokattu versio siitä
on julkaistu osana kainuulaisille sanomalehdille kirjoittamaani
Striiminurkka-sarjaa, jossa teen katsauksia Netflixin tarjontaan.